MENESTYKSEN TAUSTAVOIMAT Tähtisateen tekijät Tällä palstalla esitellään juhlavuoden aikana menestyksekkäitä valmentajia, urheilujohtajia ja muita taustahenkilöitä, jotka omalta osaltaan ovat vaikuttaneet suomalaisen yleisurheilun menestykseen. URHO KEKKONEN Urho Kaleva Kekkonen Synt. 3.9.1900 Pielavesi. † 31.8.1986 Helsinki. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli myös yksi suomalaisen yleisurheilun johtavia hahmoja. Urho Kekkosen kyvyt, innostus ja päättäväisyys veivät hänet yhteiskunnan vaativimpiin tehtäviin. Monipuolisesta yleisurheilijasta tuli itsenäisen Suomen Urheiluliiton (SUL) ensimmäinen puheenjohtaja, lakitieteen tohtori, vaikutusvaltainen valtiomies ja Tasavallan presidentti neljännesvuosisadan ajaksi – viime vuosisadan merkittävin suomalainen. SVUL:n urheilujaoston vuosikokouksessa Helsingissä v. 1928 Maalaiskuntien liiton lakimies Kekkonen valittiin 27-vuotiaana urheilujaoston puheenjohtajaksi seuraavan vuoden alusta alkaen. Samana päivänä hänet oli palkittu SM-kilpailuissa korkeushypyn pronssimitalilla tasatuloksella 180 kahden parhaan olympiavoittaja Paavo Yrjölän ja Heino Kokkosen kanssa. Valintahetkellään Kekkonen oli jo siirtymässä kilpaurheilijana jäähdyttelijäksi – jos sillä nyt oli suurtakaan merkitystä tunnetulle ”kylmiltään urheilijalle”, joka Suomen Urheilulehden palstoilla hymyili ”Känä”-nimimerkkinsä takaa puolitosissaan urheiluelämän ilmiöille. Savossa syntynyt Kekkonen oli muuttanut poikasena vanhempiensa mukana Kajaaniin, missä hänen varhaiskypsyytensä sai pelitilaa Kajaanin Kipinän johtokunnassa 14-vuotiaana, Kainuun piirin johtokunnassa 17-vuotiaana ja Kipinän puheenjohtajana 19-vuotiaana. Hän kilpaili aktiiviurheilijana ahkerasti ja rikkoi piirin ennätyksiä kymmenessä eri lajissa. Parhaana kilpakesänään 1924 Kekkonen voitti korkeushypyn olympiakarsinnan tuloksella 180, mikä ei kuitenkaan riittänyt näytöksi Pariisin olympiakisoihin. Hän ylitti vaaditun 185 sentin korkeuden vasta olympiakisojen jälkeen Lahden Radiomäen kentällä pidetyissä SM-kilpailuissa, missä hänet palkittiin kirkkaimmalla mitalilla. Maailmanennätys oli tuolloin 203 senttiä. Kekkonen käytti saksihyppytyylin hienostuneempaa versiota ulkojalan tyyliä. Samoissa SM-kilpailuissa hän yllätti 100 metrin hopeajuoksullaan Reijo Halmeen takana. Ajat olivat kansallisesti hyvää luokkaa 10,9 ja 11,0. Huonolle miehelle Kekkonen ei hävinnyt, sillä Halme oli juossut olympiakisojen jälkeen Ranskassa 10,6, mikä kuitenkin jäi muotoseikkojen vuoksi hyväksymättä Suomen ennätykseksi. Maailmanennätys oli tuolloin 10,4. Kevättalvella 1924 Kekkonen voitti vauhdittomien hyppyjen Suomen mestaruudet korkeushypyssä ja kolmiloikassa (Suomen ennätyksellä 9,72). Vauhdillista kolmiloikkaa hän hyppäsi parhaimmillaan 14,06 v. 1927, jolloin maailmanennätys oli 15,52. Suvun ennätyksen 14,45 omistaa hänen poikansa Matti, joka oli kolmas Kalevan kisoissa Porissa v. 1953. Urho Kekkosen luontaisesta lahjakkuudesta kertoo kesä 1925, jolloin hän voitti Kainuun piirin mestaruuden kahdeksassa eri lajissa siitäkin huolimatta, ettei hän lainlukujensa loppuvaiheessa ehtinyt kertaakaan käydä harjoittelemassa urheilukentällä. Kekkonen kilpaili runsaasti ympäri Suomen. Kuopiossa 31.8.1924 Paavo Nurmen juostessa 10000 metrin ME:n 30.06,1 Kekkonen voitti 400 metrin juoksun ajalla 52,9. Tunnetun kaskun muodossa kerrotaan, kuinka eräissä maaseutukilpailuissa 100 metrin finaaliin selviytyivät ”Kekkonen, Kokkonen, Kukkonen ja erien paras kakkonen”. Kekkonen oli vahva taustahahmo itsenäisen Suomen Urheiluliiton perustamisessa v. 1931 ja vaikutti liiton puheenjohtajana v. 1947 saakka vaativalla kaudella, mihin mahtuivat pitkä välirikko Ruotsin Yleisurheiluliiton kanssa sekä raskaat sotavuodet. Kekkonen valittiin Tasavallan presidentiksi talvella 1956. Vuoteen 1981 jatkuneella presidenttikaudellaan hän seurasi urheilutapahtumia tarkasti, kommentoi niitä asiantuntevasti ja lahjoitti yleisurheilumaaotteluihin arvokkaan nimikkopalkintonsa Taistelijan maljan. Kaiken muun ohessa Kekkonen jatkoi päivittäistä liikuntaa ja muokkausvoimistelua vanhuuteen saakka suomalaisen kuntourheilun puolestapuhujana ja esikuvana. Urho Kekkosen urheilu-urasta kertoo tarkemmin Ari Uinon v. 1999 laatima teos Rillit pois ja riman yli. (Matti Hannus. SYUA.) VALTO OLENIUS Valto ”Valtsu” Rudolf Olenius Synt. 12.12.1920 Karkkila. † 13.7.1983 Lahti. Valto Olenius oli 1940-50-lukujen taitteessa paras seiväshyppääjämme nousten EM-kilpailuissa toiseksi, olympiakisoissa viidenneksi sekä kolmesti Suomen mestariksi ja SE-mieheksi. 1960-luvun alussa hän valmensi Pentti Nikulan ME-mieheksi sekä koko suomalaisen seiväshypyn maailman huipulle juuri kun uusi lasikuituseiväs tuli käyttöön. Valto Oleniuksen urheilu-ura alkoi 1930-luvulla monipuolisena silloisessa Forssan kauppalassa. Yleisurheilun lisäksi hän alkuun harrasti mm. painonnostoa sekä 185-senttisenä myös Forssan suosikkilajia koripalloilua. Yleisurheilussa ensimmäinen merkittävä saavutus oli Työväen Urheiluliiton (TUL) mestaruus pituushypyssä v. 1943. Sodan päätyttyä v. 1945 Olenius ylitti seiväshypyssä 360. Seuraavana vuonna tulos ei parantunut, mutta v. 1947 suomalainen urheiluyleisö hämmästyi, kun tämä lähes tuntematon mies Tampereella Kalevan Kisoissa paransi sentin Eero Lähdesmäen v. 1940 hyppäämää SE:tä ylittämällä 417. Oma ennätys oli näin parantunut vuodessa peräti 57 senttiä. TUL:n vuosikirjan mukaan reumatismi oli hidastanut kehitystä sitä ennen. Tuo ennätys ei kuitenkaan ehtinyt monta minuuttia vanheta, kun Erkki Kataja samassa kilpailussa ylitti ensin saman ja sitten 423. Olenius oli tullut ryminällä suomalaiseen seiväskärkeen 26-vuotiaana, mutta parhaat vuodet olivat vielä edessä. Lontoon olympiakisoissa v. 1948 Erkki Kataja palkittiin hopeamitalilla ja Olenius oli seitsemäs. Voitettuaan v. 1950 ensimmäisen kolmesta peräkkäisestä Suomen mestaruudestaan Olenius Brysselin EM-kilpailuissa taktisesti kypsän esityksen jälkeen nousi hopealle ennätyksellään 425. Helsingin olympiakisoihin v. 1952 hän lähti myös lajin suurimpana suosikkinamme. Eikä ”Valtsi” – niin kuin häntä tuolloin Forssassa kutsuttiin – pettänyt, vaan paransi kolmella sentillä Katajan SE:tä ylittäen 430 ja sijoittuen olympiafinaalissa 5:nneksi. Vuodeksi 1953 Olenius muutti Lahteen ja paransi vielä sentillä SE:tä ylittämällä Tampereella 431. Koko uransa ajan hän oli toiminut myös aktiivisesti seurojensa Forssan Alun ja Lahden Kalevan johto- ja valmennustehtävissä. Vuonna 1957 hän oli perustamassa Lahteen uutta seuraa Lahden Sampoa. Forssassa hän oli toiminut voimistelunopettajana. Lahdesta käsin hän toimi Nastolassa sijaitsevan Pajulahden Urheiluopiston talouspäällikkönä ja osallistui laajasti piirin hallintotyöhön sekä kilpailu- ja valmennustoimintaan. Seivästäkin hän hyppäsi 370 vielä v. 1961. Uusi luku Oleniuksen urheilun kokopäivätoimessa ja harrastuksessa alkoi v. 1959, jolloin hänet valittiin Suomen Urheiluliiton seiväshypyn lajivalmentajaksi. Pesti jatkui vuoteen 1968. ”Valtsu” oli päämäärätietoinen, kovaan työhön uskova ja innostava persoona, jolla oli tarvittavaa auktoriteettia. Hän oli myös kaukonäköinen ja tarkkasilmäinen valmentaja, vaikka poikavuosien leikeissä oli toisen silmänsä menettänytkin. Mutta tämän hän ei ollut antanut haitata edes omaa hyppyuraansa. Nyt hän otti koko seiväskaartimme huostaansa ja lähti johtamaan sitä tarmolla eteenpäin. Valtsun ansiosta jo uraansa lopetellut Eeles Landsrömkin innostui uudelleen ja saavutti uransa huipennukseksi olympiakisojen pronssimitalin Roomassa v. 1960. Valmentaja-Valtsu iski silmänsä heti lahjakkaaseen nuorukaiseen Pentti Nikulaan ja alkoi ohjata tätä kohti huippua. Valtsu sai Nikulan hakeutumaan opinahjoonsa liikunnanohjaajaoppilaaksi syksyllä 1960 ja näin hän pystyi erityisesti huolehtimaan tästä ”silmäterästään”. Olenius oli uranuurtaja suomalaisessa yleisurheilussa monipuolistamalla harjoittelua sekä laajentamalla sitä ympärivuotiseksi ja lisäämällä voimakkaasti harjoitusmääriä. Valtsun harjoituksissa ei menty yli siitä, missä rima oli matalin. Hän pani joukkonsa harjoittelemaan toisinaan sateeseen ja vastatuuleen tai herätti porukan keskellä yötä harjoituksiin. Samalla hän oli kuitenkin turvallinen ”isähahmo” ja henkinen valmentaja saaden valmennettavansa uskomaan itseensä. Hän piti tärkeänä myös kentän ulkopuolista elämää: työtä, opiskelua ja ihmissuhteita. Lasikuituseipään tullessa yleiseen käyttöön kaudeksi 1962 Valtsu oli valmistautunut sen vaatimaan erityisosaamiseen. Pentti Nikula oli ominaisuuksiltaan ja oppimiskyvyltään paras kohoten maailman ensimmäiseksi 5 metrin ylittäjäksi. Mutta hän ei ollut suinkaan ainoa. Risto Ankio hyppäsi sisäratojen Euroopan ennätyksen ja sijoittui EM-kilpailuissa neljänneksi, Kauko Nyström palkittiin EM-kilpailuiden pronssimitalilla, Erkki Mustakari ylitti 17-vuotiaiden ME:n parannettuaan tulostaan yli metrin yhden talven aikana, Antti Kalliomäki voitti 19-vuotiaiden Euroopan mestaruuden ja lisäksi oli monia muita. Voidaankin sanoa, että Valto Olenius johdatti Suomen seiväshyppääjät maailman huipulle. (Aulis Tiensuu. SYUA.) HUGO LAHTINEN Hugo Lahtinen Synt. 29.11.1891 Tampere. † 29.12.1977. Hugo Lahtinen toimi Suomen yleisurheilujoukkueen valmentajana sekä Amsterdamin olympiakisoissa v. 1928 että Los Angelesin olympiakisoissa v. 1932, joissa Suomi saavutti yhteensä 25 mitalia. Lahtinen oli itse tavattoman monipuolinen urheilija, joka mm. palkittiin pronssimitalilla olympiakisojen viisiottelussa. Lahtinen aloitti pikaluistelijana, vaihtoi keskimatkojen juoksuun ja sitä kautta 400 metrin juoksuun, pituushyppyyn ja lopulta viisiotteluun. Hän kilpaili hyvällä menestyksellä myös jalkapalloilussa, hiihdossa, painissa ja pyöräilyssä. Viisiottelussa Lahtinen voitti Suomen mestaruuden neljästi aina parittomina vuosina 1915-1921. Pronssille hän oli sijoittunut jo 1911, jolloin heitot suoritettiin vielä molemminpuolisina ja viimeisenä lajina oli paini. Pituushypyn Suomen mestaruuden hän voitti kahdesti ja paransi kolmasti Suomen ennätystä. Vuonna 1914 Lahtinen hyppäsi ensimmäisenä suomalaisena seitsemän metriä. Antwerpenin olympiakisojen tasaisessa ja jännittävässä viisiottelussa vuonna 1920 Lahtinen sijoittui kolmanneksi olympiavoittaja Eero Lehtosen ja Yhdysvaltain Evert Bradleyn jälkeen. Keskityttyään välillä jalkapalloiluun hän palasi vuonna 1924 ja sijoittui kuudenneksi Pariisin olympiakisojen viisiottelussa. Urheilu-uransa jälkeen voimistelunopettaja Lahtinen ryhtyi valmentajaksi. Keväällä 1927 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton urheilujaosto palkkasi hänet yleisurheilijoiden olympiavalmentajaksi Jaakko Mikkolan kieltäydyttyä. Tehtävään kuului maajoukkueen valmentaminen vuoden 1927 Ruotsi-otteluun ja seuraavan vuoden Amsterdamin olympiakisoihin. Kesällä 1927 Lahtinen kiersi ahkerasti Suomea kohdistaen neuvontansa mahdollisimman laajoihin piireihin. Syksyllä hän valitsi olympiavalmennukseen 62 urheilijaa, jota joukkoa täydennettiin vielä seuraavana keväänä kahdeksalla urheilijalla. Tästä 70 urheilijan joukosta valittiin karsintakilpailujen perusteella olympiakisoihin tasan puolet. Seuraavien olympiakisojen lähestyessä Lahtinen valittiin jälleen valmentamaan Suomen yleisurheilijoita. Pesti kesti tälläkin kertaa edellisen vuoden kesäkuun alusta olympiakisoihin. Lahtinen piti eri puolilla Suomea yhteensä kuusi viikon mittaista koulutustilaisuutta sekä viikon kestäneen valmennusleirin. Olympiavalmennettaviin valituista 40 urheilijasta pääsi kisajoukkueeseen 22. Edelliskisoja pienempi määrä selittyy pitkällä matkalla, sillä vuoden 1932 olympiakisat pidettiin Los Angelesissa. Olympiavalmentajana Lahtinen piti periaatteenaan olla tyrkyttämättä neuvojaan kenellekään, mutta olla koko ajan urheilijoiden käytettävissä. Ylivoimainen enemmistö valmennukseen valituista urheilijoista käytti hyväkseen hänen palveluksiaan. Suomen yleisurheilijat voittivat Amsterdamissa 14 mitalia, joista 5 kultaisia ja Los Angelesissa 11 mitalia, joista 3 kultaisia. Hugo Lahtinen julkaisi kolme urheilun opaskirjaa: Urheilutaito (1927, uusintapainokset 1929, 1932, 1937 ja 1950), Urheilukentät ja välineet (1930, toinen painos 1938), Urheilu- ja pallokenttien sekä luistin- ja jääkiekkoratojen rakentaminen ja hoito (1937). Hän oli myös Suomen Urheiluliito hallituksen ja valmennusvaliokunnan pitkäaikainen jäsen. Lahtinen edusti koko urheilu-uransa ajan Tampereen Pyrintöä. Valmentaja Hugo Lahtisen omat ennätykset yleisurheilussa olivat seuraavat: 100 m 11,6 (1916), 150 m 18,0 (1916), 200 m 23,3 (1920), 400 m 51,7 (1913, SE), 800 m 2.05,2 (1913), 1500 m 4.22,5 (1910), 110 m aj 17,5 (-1923), 400 m aj 62,4 (1919), korkeus 165 (-1923), seiväs 320 (-1923), pituus 700 (1914, SE), 3-loikka 13,67 (1915), kuula 11,40 (-1923), kiekko 36,84 (-1923), keihäs 54,25 (1920), 5-ottelu 3270 (1920, pituus 659 - keihäs 54,25 - 200 m 23,6 - kiekko 31,12 - 1500 m 4.36,0). (Risto Karasmaa. SYUA.) Jaakko Mikkola Jaakko Mikkola Synt. 15.1.1886 Helsinki. † 29.5.1952 Cambridge, Massachusetts. Antverpenin ja Pariisin olympiakisoissa vuosina 1920 ja 1924 suomalaiset yleisurheilijat saavuttivat Jaakko Mikkolan valmennuksessa 19 kultamitalia. Mikkola toimi myös Helsingin Kisa-Veikoissa 15 vuotta ja valmensi Yhdysvalloissa Harvardin yliopiston urheilijoita 32 vuoden ajan. 1920-luvun alun Suomessa olympiakisoihin valmistauduttiin lyhyissä projekteissa, joissa vähäisin kustannuksin pyrittiin saamaan paras mahdollinen menestys esiin itse kisoissa. Niiden osa, jotka kantoivat tämän haasteen ja vastasivat yleisön usein ylimitoitettuihin odotuksiin, ei ollut helppo. Vuosien 1920 ja 1924 olympiakisoissa tämä vastuu oli Jaakko Mikkolalla. Mikkola itse voitti 400 metrin aitajuoksun Suomen mestaruuden v. 1909 ja seiväshypyn Suomen mestaruuden v. 1912, minä vuonna hän myös sijoittui olympiakarsinnoissa toiseksi. Mikkola kilpaili myös hiihdossa ja oli intohimoinen metsästäjä ja kalastaja. Koneinsinööri Mikkola oli Helsingin Kisa-Veikkojen perustajajäsen numero 4. Urheilu-uransa jälkeen hän siirtyi seuran valmentajaksi. Hänen kuuluisin henkilökohtainen valmennettavansa oli Tukholman olympiakisojen kaksoisvoittaja kiekonheittäjä Armas Taipale. Antverpenin olympiakisojen alla Mikkola valittiin hieman yllättäen yleisurheilijoiden olympiatreenariksi. Kaikki oli tehtävä alusta alkaen: kartoitettava mahdolliset olympiaehdokkaat, järjestettävä harjoittelupaikat, hankittava sodan nälkiinnyttämässä maassa ravintotäydennystä ja tehtävä monta muuta ihmetekoa. Talviharjoittelupaikkana oli pääasiassa Kaartin ratsastusmaneesi, jossa vallitsi voimakas lannantuoksu. Olympiakisojen alla urheilijat koottiin kolmen viikon harjoitusleirille Lohjalle. Mikkola piti leirillä kovaa kuria ja ankaraa harjoittelua. Tuloksiakin syntyi huolimatta lyhyestä valmistautumisajasta: 9 olympiavoittoa ja 7 muuta mitalia. Antverpenin projektin päätyttyä Mikkola lähti v. 1920 Amerikkaan. Toimittuaan jonkin aikaa maatalouskoneiden parissa ja urheiluhierojana hänet nimitettiin Harvardin yliopiston apulaisvalmentajaksi. Suomessa ilmestyi v. 1923 hänen Amerikassa kirjoittamansa valmennusopas "Rata- ja kenttäurheilun käsikirja". Kirjassa käydään laji lajilta läpi yleisurheilun harjoittelun ja suoritustekniikan vaiheet ja tekstiä tuetaan selkein piirroskuvin. Antwerpenin olympiakisojen myöhäistä harjoittelun aloittamista oli syystäkin arvosteltu. Pariisin olympiakisojen lähestyessä valittiin yleisurheilujoukkueen valmentajaksi jälleen Mikkola ja valmistautuminen alkoi jo kesällä 1923. Syys- ja talviharjoittelun jälkeen kesän 1924 ohjelmaan kuuluivat karsintakilpailut ja Lahden harjoitusleiri. Mikkola laati jokaiselle olympiaurheilijalle tiukan viimeisten viikkojen harjoitusohjelman ja valvoi sen noudattamista. Varsinkin heittäjille järjestettiin talvisin testikilpailuja, mutta Mikkola halusi pitää niiden tulokset omana tietonaan ollakseen lisäämättä urheilijoihin kohdistuvia ennakko-odotuksia. Kuri oli muutenkin tiukka eivätkä kaikki sitä sulattaneet. Paavo Nurmi kulki omia polkujaan - kuinkas muuten - ja jätti Lahden leirin sekä valintakilpailut väliin. Myös Ville Ritolalla oli sopeutumisvaikeuksia. Hän oli mukana Lahden leirillä, mutta jätti sen kesken eikä noudattanut muutenkaan Mikkolan antamia ohjeita, pitäen niitä liian helppoina itselleen. Viime viikkojen tehoharjoittelusta johtuen - tai siitä huolimatta - Pariisin kisojen menestys oli kaikkien aikojen paras: 10 olympiavoittoa ja 7 muuta mitalia. Näin Mikkolan kaksi olympiavalmennusprojektia tuottivat yhteensä 33 mitalia, joista kultaisia 19. Mikä oli Mikkolan henkilökohtainen merkitys näiden voittojen saavuttamisessa, sitä voi jokainen itse arvioida. Urheilukirjallisuudessa hänen merkityksensä myönnetään olleen huomattava. Pariisin projektin päätyttyä Mikkola palasi Amerikkaan, missä hänet v. 1936 valittiin Bill Binghamin työnjatkajaksi Harvardin yliopiston päävalmentajana. Henkilökohtaisesti hän kantoi valmennusvastuuta heittolajeista ja kestävyysjuoksusta, mutta sisällytti valmennusohjelmaan jopa maastohiihtoleirejä ja melontaretkiä. Tärkeimmäksi Mikkola itse arvosti maastojuoksun. Pienikokoinen ja hiljaisella äänellä puhunut vaaleatukkainen Mikkola oli laajasti kunnioitettu hahmo, joka toimi joukkueenjohtajana sadoilla kilpailumatkoilla. Vielä 65-vuotiaana hän johti amerikkalaisia Harvardin ja Yalen joukkueita yleisurheiluhistorian merkittävimpiin traditioihin kuuluvassa ottelussa englantilaisia Cambridgen ja Oxfordin joukkueita vastaan. Vain kaksi viikkoa ennen Mikkolan kuolemaa 400 hänen valmennettavaansa oli lahjoittanut hänelle ja hänen vaimolleen Signelle keräystuoton matkustamiseksi Helsingin olympiakisoihin. (Seppo Martiskainen. Täydentäen toimittanut Mikko Nieminen.) WILLIAM KOLEHMAINEN August William "Viljami" Kolehmainen Synt. 30.12.1887 Kuopio. † 26.6.1967 Boynton Beach, Florida. Kestävyysjuoksun uranuurtaja Viljami Kolehmainen (kuvassa vasemmalla veljensä Hanneksen vierellä) oli kolmessa eri maassa arvostettu ammattijuoksija ja ammattivalmentaja ja valmensi pikkuveljensä Hanneksen maailman parhaaksi. Viljami oli toiseksi vanhin Kolehmaisen sisaruksista. Kouluaikana hän rakensi kuntoaan metsätöissä. Aikuisiässä hän toimi muurarina, mutta ansaitsi suuren osan varallisuudestaan ammattijuoksijana ja ammattivalmentajana. Viljami aloitti hiihtäjänä sijoittuen mm. toiseksi v. 1908 Oulun hiihdossa, joka tuolloin oli Suomen suurin hiihtokilpailu ja yksi maailman suurimmista. Yleisurheilussa hän kilpaili ensi kerran v. 1907. Kestävyysjuoksun ja hiihdon ohella veljekset kilpailivat ja harjoittelivat mm. sauvavoimistelua, vapaavoimistelua, pikajuoksua, keihäänheittoa, korkeus- ja pituushyppyä, kolmiloikkaa, uintia, jalkapalloilua ym. Heidän asuntonsa tunnettiin urheiluväen kokoustilana. Vuonna 1908 Viljamin aloitteesta perustettiin Kuopioon työväenyhdistyksen urheiluseura Riento, jonka rahastonhoitajaksi Viljami valittiin. Seuran kantavia voimia oli myös Yrjö Koivistoinen, joka sittemmin asui useita vuosia veljesten kanssa sekä Helsingissä että New Yorkissa ja toimi heidän hierojanaan. Viljami Kolehmainen muutti Kuopiosta Helsinkiin 1909 ja Yhdysvaltoihin 1910. Itseoppineena Viljami tutustui laajasti eri alojen tieteelliseen ja valmennuskirjallisuuteen. Ennen kaikkea hän kehitti valmentajantaitojaan käytännössä osallistumalla itse valmennettaviensa yhteisharjoituksiin ja toimimalla esimerkkinä. Viljami itse juoksi v. 1912 maratonin 2.29.39,2, joka säilyi maailman parhaana tuloksena 13 vuotta ja Euroopan parhaana 34 vuotta. Yhdysvalloissa Viljamin henkilökohtaisena valmentajana ja hänen oman valmentajanuransa hedelmöittäjänä toimi Irish-American Athletic Clubin Lawson Robertson, joka palveli mm. Yhdysvaltain olympiajoukkueen päävalmentajana v. 1912. Arvokkaita neuvoja Viljami ammensi myös juoksijatoveriltaan Kaarlo Niemiseltä sekä Finnish-American Athletic Clubin John Winkiltä. Hannes Kolehmaisen valmentaminen neljään olympiavoittoon oli Viljamin suurin saavutus valmentajana, mutta hänen valmennettaviinsa kuului kymmeniä huippujuoksijoita. Jopa oman tiensä kulkija Paavo Nurmi sai Viljamilta ohjeita Hannes Kolehmaisen ja Turun Urheiluliiton puheenjohtajan Eero Sorjosen välityksellä ennen vuoden 1920 Antverpenin olympiakisoja. Viljamia esitettiin neljä kertaa Suomen kaikkein merkittävimpiin valmentajantehtäviin. Lauri Pihkala esitti häntä Suomen olympiajoukkueen valmentajaksi sekä v. 1912 että v. 1920. Martti Jukola esitti Viljamia Suomen ensimmäiseksi kestävyysjuoksun lajivalmentajaksi v. 1928 ja Viljo Kainulainen Työväen urheiluliiton yleisurheiluvalmentajaksi v. 1920, sillä Viljami oli Helsingin Jyryn jäsen. Osa hankkeista kariutui taloudellisista syistä, osa poliittisen taustankin vuoksi. Hannes Kolehmaisen harjoitusohjelmaan olympiavuoden 1912 talvella Viljami sisällytti päivittäin rivakoita kävelylenkkejä, jotka saattoivat olla kuudenkin tunnin pituisia. Juoksuharjoitteista suuri osa oli vetoharjoituksia ja lyhyitä pyrähdyksiä. Hannes teki runsaasti rataharjoituksia myös talvella sisätiloissa esim. Töölön maneesissa tai ulkona jäällä. Viljami oli myös ensimmäinen suomalainen, joka edellytti valmennettaviensa pitävän yksityiskohtaista harjoituspäiväkirjaa. Viljami korosti ennen kaikkea ylikuntotilan välttämistä. Kestävyysjuoksija ei saanut juosta liikaa. Kuitenkin harjoituksien ajallinen kokonaiskesto oli valtavan suuri, jolloin harjoitusrytmitys oli suunniteltava tarkoin. Arvokilpailuiden edellä päivätyöstä luovuttiin ja päiväohjelmaan kuuluivat aamuisin vetoharjoitus, päivällä pitkä kävelylenkki, hieronta ja päivittäinen voimisteluharjoitus, jossa Viljami korosti erityisesti lantion liikkuvuutta sekä lantion ja vatsan lihaskuntoa. Suuren osan vuodesta Hannes Kolehmainenkin toimi silti muurarina raskaassa ruumiillisessa työssä. Viljami Kolehmaisen henkilökohtaisessa valmennuksessa olivat Hanneksen ohella työläisseura Kaleva AC:ssa ja muualla New Yorkissa mm. olympiavoittaja Ville Ritola, olympiamaratonilla viidenneksi sijoittunut Juho Tuomikoski, Bostonin maratonin voittaja Carl Linder, Otto Laakso, William Wick ja moni muu maailman huippujuoksijoista, joista osa oli Yhdysvaltain kansalaisia. Osan elämäntyöstään Viljami teki Skotlannissa, joka oli tuolloin ammattijuoksijoiden keskus. Viljami asui ja kilpaili siellä useaan otteeseen jopa yhdeksän kuukautta yhtäjaksoisesti v. 1913-1914, jolloin hän voitti 17 osallistumistaan 20:stä kilpailusta. Hän omisti Edinburghissa paitsi asunnon myös biljardisalin. Skotlannissa hänen oppipoikanaan harjoitteli myös nuorin veli Kalle Kolehmainen, jonka lupaava ura kohti olympiavoittoa kariutui metsästysonnettomuuteen v. 1914. (Mikko Nieminen.) Lauri Pihkala LAURI PIHKALA (vuoteen 1906 Gummerus) 5.1.1888 Pihtipudas - 20.5.1981 Helsinki. Jos haetaan henkilöä, joka on suomalaisessa urheilussa ollut monessa mukana, on vaikea löytää Lauri ”Tahko” Pihkalan voittajaa. Hän on kuin venäläinen puunukke, jonka sisältä löytyy uusi ja uusi hahmo. Filosofian kandidaatti, Suojeluskuntain yleisesikunnan urheiluasioiden toimistopäällikkö, majuri Pihkala oli urheilija, valmentaja, kouluttaja, urheilujohtaja, toimittaja, kirjailija, uusien urheilumuotojen kehittäjä, urheilufilosofi, kriitikko ja kaikkea muuta, mitä kuvitella voi. Hän oli isänmaan ja urheilu-uskon mies, joka pisti lusikkansa joka soppaan, vaikka häntä ei aina kaivattu sitä hämmentämään, kuten esimerkiksi Helsingin olympiakisojen kohdalla 1952. Urheilijana Pihkala osallistui kaksiin olympiakisoihin. 1908 hän hyppäsi korkeutta ja heitti kiekkoa sekä 1912 juoksi 800 metriä. SM-kilpailuissa Helsingin Kisa-Veikkoja edustanut Pihkala voitti seitsemän henkilökohtaista ja yhden viestimestaruuden. 1911-12 Pihkala voitti kolmoismestaruuden 200, 400 ja 800 metrin juoksuissa. Suomen ennätyksiä Pihkala teki kuusi. Hänen paras tuloksensa oli ensimmäinen suomalainen kahden minuutin alitus 800 metrillä Tukholmassa 1911. Ulkomailla tehtyjä tuloksia ei tuolloin vahvistettu Suomen ennätyksiksi. Urheilijan uran ohella ja jopa sitä edeltäen Pihkala loi urheilukirjailijan uraa. Vuonna 1908 vasta 20-vuotias nuorimies julkaisi Gummeruksen kustantaman kirjan "Urheilijan opas". Se on tänäänkin, lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen tutustumisen arvoinen kirja. Uskomaton suoritus, kun ajattelee kirjoittajan ikää. Urheilukirjoja Pihkala kirjoitti parikymmentä. Pihkalan urheilijan uran katkaisi nimitys 25-vuotiaana SVUL:n urheilukonsulentiksi. Silloisten sääntöjen mukaan Pihkala katsottiin urheilun valmentajana ja opettajana ammattilaiseksi. Hänen oli jopa erottava urheiluseurastaan. Urheiluneuvojan virkaa Pihkala hoiti neljä vuotta. Se oli sitä perustyötä, jolla urheilu-uskoa Suomen kansaan juurrutettiin. Tahko osasi sen taidon. Myös urheilutoimittajana Pihkala teki upean uran. Hän oli yhtenä nostamassa Suomen Urheilulehteä ensimmäiseen kukoistuskauteensa 1910-luvulla. Nimimerkki L.P. näkyy mm. useassa sen ajan yleisurheilujutussa. Toimittajana Tahko kiersi kaikki olympiakisat sekä piti Suomen ja suomalaisten puolta mm. ruotsalaisen Torsten Tegnerin kirjoituksia vastaan. Pihkalan kirjoittamien artikkelien määrä on valtava. Vielä yli 80-vuotiaana hän kirjoitti mm. Suomen Kuvalehteen. Tahko oli loistava kirjoittaja, hyvä pelkistäjä ja poleeminen inttäjä. Tahko oli myös urheilujohtaja, vaikka hänen uutta hakeva mielensä viihtyi paremmin urheilukentillä ja muilla kilpailupaikoilla kuin kabineteissa. Hän johti SVUL:n Urheilujaostoa (SUL:n edeltäjää) 1927-28. Kielitaitoisena hän oli SVUL:n ja SUL:n edustaja monissa kongresseissa. Nuoressa Urho Kekkosessa hän sai tiukan kilpailijan ja kabinetit jäivät. Olympialiikkeessä hän oli Suomen Olympiakomitean hallituksen jäsen vielä 1937-38 ja valtuuskunnan jäsen vuoteen 1946. Ennen muuta Pihkala oli kuitenkin uuden luoja sekä olemassa olevan arvostelija ja kehittäjä. Urheilufilosofiksi häntä on kutsuttu. Uusia ajatuksia syntyi paljon: poikien urheilumerkkijärjestelmä 1915, ajatus Suomen Urheiluopistosta 1916, pesäpallo 1922, koulujen hiihtolomat 1934, Suomen Latu ry 1938, kansanhiihdot ja laturetket ja 1960-luvun salamapallo. Lauri Pihkalaa on myös arvostettu ja palkittu saavutuksistaan poikkeuksellisen runsaasti. Tässä olennaisimmat: SUL:n ensimmäinen kunniajäsen 1934, SVUL:n kunniajäsen, professori 1948, Suomen urheilun suuri ansioristi 1948, liikuntatieteen tohtori h.c. 1969, Tahko Pihkala -seura 1979, postimerkki 1988 ja kolme patsasta (Pihtipudas 1983, Helsinki 1988 ja Vierumäki 1989). Perusteellisin esitys Lauri Pihkalan elämään ja ajatteluun on vuonna 2000 ilmestynyt Harri Salimäen väitöskirja "Isänmaan ja urheilu-uskon mies. Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana." (Seppo Martiskainen.) Ivar Wilskman Ivar Wilskman Synt. 26.2.1854 Töysä "Hän se perusti useimmat ensimmäisistä urheiluseuroistamme, etupäässä hänen aikaansaannostaan oli yhtenäisen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) perustaminen, ensimmäisen olympiaosanottomme järjestely ym. ym. puhumattakaan siitä, että hän maamme oppikoulujen ja Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen piirissä alituisesti ja innokkaasti huolehti siitä, että urheilumme jälkikasvu olisi turvattu." (Klaus U. Suomela: "Ivar Wilskman - Suomen Urheilun isä".) Ivar Wilskman varttui Etelä-Pohjanmaalla. Hän menetti Töysässä pappina toimineen isänsä jo kolmevuotiaana, muutti seitsemänvuotiaana äitinsä sisarusten luo Ilmajoelle ja kävi koulunsa Vaasan ruotsalaisessa lyseossa. Elämäntyönsä urheilun parissa hän kuitenkin teki Helsingissä. Viktor Heikel kutsui vuonna 1876 ylioppilas Wilskmanin esivoimistelijakseen Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella pidettyihin harjoituksiin. Vuotta myöhemmin Wilskmanista tuli Helsingin suomenkielisen Alkeisopiston (nyk. Normaalilyseo) ensimmäinen vakinainen voimistelunopettaja. Wilskman uudisti vanhaa voimisteluperinnettä järjestämällä otteluja ja kilpailuja. Vuonna 1878 hän perusti ensimmäisen suomenkielisen urheiluseuran Helsingin Alkeisopiston Turnarit, joka toimii edelleen nimellä Norssin Turnarit. Hän myös hankki Suomeen uudenlaisia urheiluvälineitä, mm. ensimmäiset pituusheittoon tarkoitetut keihäät v. 1880 ja kiekot hieman myöhemmin. Vuonna 1891 Wilskman perusti ensimmäisen akateemisen urheiluseuran Ylioppilasvoimistelijat ja vuonna 1899 urheilun levittämiseksi myös oppikouluihin Suomen Lyseoiden Urheilijat. Ne järjestivät kilpailuita monissa Suomessa vielä tuntemattomissa lajeissa, mm. viestinjuoksussa, seiväshypyssä, kolmiloikassa, pallonheitossa ja hirrensyöksyssä. Wilskman johti myös v. 1903 perustettua Akateemista Urheiluseuraa (nyk. Helsingin Yliopiston Urheiluseura). Wilskman valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi vuonna 1900 perustettuun, mutta sortokauden aikana epäviralliseksi jääneeseen "Suomalaiseen voimistelu- ja urheiluseurain liittoon" sekä kuusi vuotta myöhemmin edellisen työnjatkajaksi perustettuun "Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon". Viimemainitun satavuotisjuhlaa vietämme tänä vuonna. Liitto yhdenmukaisti tuolloisen "vapaaurheilun" kilpailusääntöjä, kehitti tuomarikoulutusta ja järjesti v. 1902 ensimmäiset Urheilukuninkuuskilpailut. Urheilukuningas ratkaistiin kymmenottelussa, mihin kuuluivat pituushyppy, keihäänheitto, 100 metrin juoksu, kolmiloikka, kuulantyöntö, 250 metrin kävely, korkeushyppy, kiekonheitto, 90 metrin aitajuoksu ja paini. Voimistelunopetuksen kehittäjänä, kurssikirjojen ja testien laatijana Wilskmanin merkitys on ainutlaatuinen. Vuodesta 1893 alkaen hän teki Viktor Heikelin pyynnöstä suuren joukon tarkastusmatkoja Suomen eri kouluihin. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet hän keskittyi virkansa puolestakin tähän työhön kouluhallituksen voimistelun ja terveysopin tarkastajana. Wilskmanin laaja kirjallinen tuotanto käsittää 17 urheiluteosta, joista vuonna 1905 julkaistu monumentaalinen "Idrotten i Finland" on 600-sivuinen maamme urheilun yleisesittely. Se suomennettiin 1907 nimellä "Suomen urheilut". Vuonna 1898 "Vilski" perusti yhä ilmestyvän Suomen Urheilulehden ja toimi sen päätoimittajana vuoteen 1908 asti. Lisäksi hän julkaisi 19 muuta teosta mm. terveysopin ja matematiikan alalta. Matematiikan erityistuntemustaan Wilskman sovelsi myös kehittäessään urheilun mittaus- ja tilastointityötä. Wilskman toimi myös puheenjohtajana komiteassa, joka vuonna 1918 laati Suomen armeijan ensimmäisen noin 300-sivuisen Voimisteluohjesäännön ja 1919 Urheiluohjesäännön. 1920 hänet valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi myös Valtion urheilu- ja voimistelulautakuntaan, joka laati ensimmäisen esityksen urheilujärjestöjen määrärahoista valtion tulo- ja menoarvioon. Wilskman kuoli vuonna 1932. Poikkeuksellisen laaja uurastus urheilun eri aloilla sen tärkeimpänä kehitysjaksona antaa perustellun syyn kutsua häntä "Suomen urheilun isäksi". (Mikko Nieminen.) Perustanvalajat - Yleisurheilu Suomessa ennen vuotta 1906 Yleisurheilu tuli Suomeen 1800-luvulla. Alussa kehitys oli hyvin hidasta ja pääsi vauhtiin vasta vuosisadan parin viimeisen vuosikymmenen aikana. 1820-luvulta lähtien kierteli Suomessa silloin tällöin keskieurooppalaisia “hovijuoksijoita“ ja “taitojuoksijoita”, jotka ammatikseen esittelivät juoksukykyään yleisölle maksua vastaan. Kerrottiin myös kansanjuoksijoista, jotka taittoivat yli 100 kilometrin taipaleita 11-12 tunnissa. Kesäiset kansanjuhlat olivat suosittua viihdettä ja niiden ohjelmassa oli leikkimielisiä kilpailuja, 1860-1870-lukujen vaihteesta lähtien myös juoksuja ja hyppyjä. Kansanjuhlilla oli urheilukilpailuja myös naisille. Sotilaskoulutukseen urheilu kuului 1880-luvulta lähtien ja v. 1894 järjestettiin Lappeenrannassa valtakunnalliset armeijan mestaruuskilpailutkin. Suomen voimistelun uranuurtaja Viktor Heikel oli perehtynyt eri maiden urheilujärjestelmiin, erityisesti brittiläiseen, saksalaiseen ja ruotsalaiseen. Näiden pohjalta hän kehitti vuosina 1882-84 järjestetyn, Akilles-kilpailuiksi nimeämänsä urheilutapahtuman. Ratkaisevana viimeisenä lajina oli neljännesmailin juoksu (v. 1882 kolmannesvirsta 356 m). Edeltävät lajit olivat karsintakilpailuja ratkaisevaan lajiin. Niitä olivat v. 1882 virstan juoksu ja kiepinteko, 1883 mailin juoksu, kiepinteko ja keihäänheitto ja 1884 lisäksi korkeushyppy ja kuulantyöntö. Suomen ensimmäinen voimisteluseura perustettiin v. 1875 nimellä Helsingfors Turnförening, myöh. Helsingfors Gymnastikklubb (HGK). Ensimmäisen suomenkielisen urheiluseuran perusti Ivar Wilskman v. 1877 nimellä Helsingin Alkeisopiston Turnarit, myöhemmin Normaalilyseon Turnarit. Erityisesti HGK kunnostautui yleisurheilukilpailujen järjestäjänä. Se järjesti v. 1886 ensimmäisen yleisen voimistelujuhlan, jonka ohjelmassa oli neliottelu ja vuodesta 1890 viisiottelu. Vuosina 1891-98 viisiottelun lajit olivat keihäänheitto, kuulantyöntö, korkeus- ja pituushyppy ja 150 metrin juoksu. Heitot suoritettiin ajan tavan mukaan sekä vasemmalla että oikealla kädellä heittäen. Hypyt suoritettiin sekä vasemmalla että oikealla jalalla ponnistaen. Helsinkiläinen ylioppilas Hjalmar Fellman saavutti viisi peräkkäistä voittoa vuosina 1890-94. Viimeksimainittuna vuonna ottelu oli toisen yleisen voimistelujuhlan yhteydessä. Samanlaisia kilpailuja oli myös Turussa, Vaasassa ja Tampereella. Hjalmar Gorschelnik heitti v. 1894 Vaasassa keihästä ME:n 42,86 ja Valter Norén v. 1895 Turussa ME:n 45,50. Ensimmäisen kilpailumatkan ulkomaille teki HGK:n nelimiehinen joukkue Leipzigin ja Dresdenin voimistelujuhlille v. 1885. Hannes Wasenius voitti korkeushypyn Leipzigissä ja hänen Gösta-veljensä Dresdenissä. Korkeushyppy ei ollut erillinen kilpailu, vaan osa voimistelun moniottelua. Skandinaavisilla urheilujuhlilla oli Suomella edustus v. 1891 Tukholmassa ja 1896 Malmössä. Fellman voitti Tukholmassa keihäänheiton molempien käsien yhteistuloksella ja Gorschelnik Malmössä kuulantyönnön molempien käsien yhteistuloksella. Tukholman AIK:n kansainvälisissä kilpailuissa 1893 voitti Einar Lindberg 110 metrin aitajuoksun ja Fellman kuulantyönnön. Ennen 1890-lukua oli perustettu vain harvoja merkittäviä urheiluseuroja HGK:n ja Turnarien lisäksi. 1887 perustettu Helsingin Ponnistus oli ensimmäinen työväen urheiluseura, jonka perustaja Viktor Damm halusi levittää urheiluharrastuksen myös tavallisen kansan joukkoon. Wilskman perusti 1891 Ylioppilasvoimistelijat, jota mm. Fellman ja Lindberg edustivat. 1890-luvun puolivälistä lähtien seuroja perustettiin runsaasti ja harrastajien määrä alkoi kasvaa ja taso nousta. Monet nykyiset mahtiseurat saivat alkunsa vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Aivan vuosisadan lopussa nousi esiin ajatus urheiluseurat yhteen kokoavan valtakunnallisen liiton perustamisesta. Viktor Damm esitti v. 1897 suomenkielisen työväen urheiluliiton perustamista, mutta hanke ei toteutunut, kuten ei myöskään suunnitelma kaksikielisestä keskusliitosta. Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto perustettiin lopulta Helsingissä 17.6.1900 Ponnistuksen urheilujuhlien yhteydessä pidetyssä kokouksessa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin Ivar Wilskman. Meneillään olevan sortokauden aikana ei senaatin lupaa liiton toiminnalle ollut mahdollista saada, vaan se joutui vielä useita vuosia toimimaan jonkinlaisena salaseurana. (Risto Karasmaa. SYUA.)

PARTNERS