Suomen Urheiluliitto ry

VUOSISADAN URHEILIJAT

Sata vuotta tähtisadetta

Suomalaisen yleisurheilun historia on sankareita täynnä. 114 olympiamitalia, 19 MM-mitalia ja 93 EM-mitalia kertovat omaa kieltään Suomen urheiluhistorian menestyksekkäimmän lajin loistosta.

Tällä palstalla esitellään historian suurimpia suomlaisia yleisurheilijoita ja heidän saavutuksiaan.

Urheilija_Nevala_Pauli

PAULI NEVALA

Pauli Lauri Nevala

Synt. 30.11.1940 Pohja.

Pauli Nevala voitti yllättäen olympiakultaa Tokiossa vuonna 1964. Parhaana vuotenaan 1970 hän oli maailman kiistatta paras keihäänheittäjä.

Pauli Nevalan ura keihäänheiton huipulla oli vuosissa laskettuna huippumieheksi aivan riittävän pitkä, kymmenen vuotta, mutta silti se loppui ennen aikojaan. Sellainen tunne jäi ainakin penkkiurheilijoille, kun Teuvan omapäinen taistelija joutui jättämään leikin kesken kaiken, parhaan vuotensa jälkeen.

Nevalan huikea Suomen ennätys 84,23 nosti hänet parrasvaloihin jo 20-vuotiaana 1961, mutta Belgradin EM-kilpailut vuonna 1962 olivat isku päin kasvoja. Kokemattomuudesta oli maksettava katkera karsiutumisen maksu. Vuonna 1963 Pohjolan ja Balkanin välisessä ottelussa Nevala paransi Suomen ennätykseksi 86,33, mikä jäi vain 41 sentin päähän maailmanennätyksestä.

Vuoden 1964 Tokion olympiakisojen alla Nevalaa kiusasivat mm. autokolari ja silmävamma. Tästä huolimatta hän heitti olympiafinaalissa vuoden parhaan tuloksensa 82,66 ja voitti kultaa.

Olympiavoiton kaltaiseen täysosumaan Nevala ei enää kansainvälisissä arvokilpailuissa kyennyt. Nevalan tuloksellisesti ylivoimaisesti parhaana kautena 1970 niitä ei järjestetty. Vuonna 1966 hän oli kuitenkin EM-kilpailuissa Budapestissa neljäs ja v. 1969 EM-kilpailuissa Ateenassa toinen. Meksikon olympiakisoissa v. 1968 hänen pitkät heittonsa tippuivat lappeelleen.

Vuonna 1970 Nevala säesti kilpakumppaniaan Jorma Kinnusta Kouvolan Kalevan kisoissa, kun he järjestivät yhden SM-kilpailuiden historian suurimmista skandaaleista. Molemmat astuivat kaikki karsintaheittonsa tahallaan yli. Protestin arvioidaan vauhdittaneen ratkaisevasti suomalaisen huippu-urheilun merkittävää edistysaskelta, ns. stipendijärjestelmän syntymistä.

Nevala oli keskimittainen mies. Fyysiset puutteensa hän korvasi teknillisillä avuilla, vaikka hänen vauhtiaan moitittiin. Ristiaskeleisiin valmistautuessaan Nevala saattoi vielä pyöritellä keihästä sormiensa välissä. Se oli merkki niin mahtavasta välineen hallinnasta, ettei moista ole kuunaan nähty. Hidasta vauhtia hän kompensoi kahdella viimeisellä nopealla askelella.

Nevalan yhteydessä ei voi unohtaa hänen armotonta kilpakumppaniaan Jorma Kinnusta, jonka kanssa Nevala piti yleisurheilun lippua korkealla koko 1960-luvun loppupuolen. Suorapuheinen olympiavoittaja Nevala oli itsepäisen pohjalaisen perikuva, äksy maailmanennätysmies Kinnunen täynnä keskisuomalaista temperamenttia. Taisteluparin showmeiningistä kiersi tarinoita.

Molemmilla oli tulenpalava halu voittaa. Pelin henki oli kuitenkin rehti. He pystyivät neuvomaan toisiaan myös kilpailun kuluessa. Molemmat olivat oppineet, ettei urheilussa auta harmistua kaverin onnistumisesta, on vain yritettävä itse kahta kauheammin. Erään kerran he muka olivat ilmiriidassa. Melkein käsirysyn asteelle edennyt nokittelu oli teatteria ja seuraavana päivänä kaverukset painuivat sulassa sovussa metsälle.

Huippuvuotenaan 1970 Nevala heitti viidessä kilpailussa yli 90 metriä ja peräti 30 kilpailussa yli 85 metriä. Hänen paras tuloksensa 92,64 jäi vain kuusi senttiä Kinnusen maailmanennätyksestä.

Nevalan ura katkesi huhtikuussa 1971 Norsunluurannikolla. Siellä olkapää petti. Nevalan kotoiseen harjoitusohjelmaan oli kuulunut 20-kiloisen ketjun päähän kiinnitetyn rautalevyn vetely. Hän kiskoi sitä heittokädellään edestakaisin. Saadakseen enemmän toistoja hän ei hellittänyt ketjusta vedon jälkeen, vaan piteli ketjua rintalihaksillaan paikallaan saadakseen sen nopeammin takaisin alkuasentoon. Tuollaista jarrutusliikettä olkapää ei kestänyt.

Pauli Nevala on edustanut koko urheilu-uransa ajan Teuvan Rivakkaa. Hän on valmentanut mm. 200 metrin Suomen ennätysmiestä Antti Rajamäkeä. Urheilu-uransa jälkeen hän on työskennellyt Teuvan kunnan urheilu- ja raittiusohjaajana sekä mm. kullankaivajana.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (1964).

Euroopan mestaruuskilpailut: Hopeamitali (1969).

Pohjoismaiden mestaruuskilpailut: Kultamitali (1963). Pronssimitali (1961).

Suomen mestaruudet: 1961-1963 ja 1967. Yhteensä 4.

Suomen ennätykset: 1961 ja 1963. Yhteensä 2.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Kuula 13,58 1969 (ME 21,78).
Keihäs 92,64 1970 (ME 92,70).

(Urho Salo.)

Urheilija_Lillak_Tiina

TIINA LILLAK

Ilse Kristiina ”Tiina” Lillak

Synt. 15.4.1961 Helsinki.

Vuosi 1983. Yleisurheilun ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut Helsingissä. Naisten keihäänheiton viimeinen heittokierros. Voittoheitto. Terävä spurtti takakaarteeseen. Keihäänheittäjä Tiina Lillak on jäänyt lähtemättömästi suomalaisten mieliin kisojen ainoana isäntämaan kultamitalistina. Harvemmin muistetaan, että tämän kaksinkertaisen maailmanennätysnaisen kansainvälinen arvokisaura jatkui katkeamattomana Moskovan olympiakisoista 1980 seuraavan vuosikymmenen alkupuolelle asti. Luotettavana maajoukkueheittäjänä ja seitsenkertaisena ulkoratojen Suomen mestarina hänellä on pysyvä paikka suomalaisen yleisurheilijajoukon eturivissä. Tästä osoituksena on valinta vuosisadan suomalaiseksi naisyleisurheilijaksi Suomen Urheiluliiton internet-sivujen äänestyksessä.

Tiina Lillak herätti huomiota jo juniorisarjoissa lahjakkaana keihäänheittäjänä. Käsipalloilussa ja jääpalloilussa kunnostautuneen virolaissyntyisen Ivar-isän tytär voitti 19-vuotiaana hieman yllättäen Suomen mestaruuden ja ylitti ensimmäisenä suomalaisnaisena 60 metrin rajan, mikä tiesi olympiamatkaa Moskovaan. Siellä hän juuttui vielä karsintaan, mutta Ateenan EM-kilpailuissa kaksi vuotta myöhemmin Lillak oli kovassa seurassa neljäs tuloksella 66,26. Tätä voitiin kumminkin pitää pettymyksenä, olihan Lillak viskannut ennen kisoja Helsingissä uuden maailmanennätyksen 72,40. Seuraavana kesänä oltiin MM-kilpailujen alla samanlaisessa tilanteessa, kun Esbo IF:n heittäjä oli ottanut kesäkuussa maailmanennätyksen takaisin haltuunsa Kreikan Sofia Sakorafalta tuloksella 74,76. Tällä kertaa hän oli kestävä paineet.

Tiina Lillak vahvisti suosikkiasemaansa Helsingissä ottamalla karsinnan ykkössijan yli 69 metrin heitollaan. Loppukilpailussa hän piti kotiyleisöä jännityksessä. Viiden heittokierroksen jälkeen johdossa oli yhä avausheitollaan tuloksen 69,14 kiskaissut Ison-Britannian Fatima Whitbread. Lillak oli kakkosena viidennen kierroksen tuloksellaan 67,46. Viimeiseensä hän keskittyi tarkasti. Räväkän vauhdin jälkeen tukijalka osui napakasti kohdalleen ja piiskamainen käsiveto lennätti keihään kauas. Suomalaisen kirmatessa takakaarteesta etusuoralle mittamiehet saivat tulokseksi 70,82. Lillakin riemuitessa sivustalle jäi kyynelehtivä hopeamitalisti Whitbread. Tiina Lillak jatkoi suomalaisia keihäänheittoperinteitä hienolla tavalla. 35 vuotta aikaisemmin Kaisa Parviainen oli ottanut olympiahopeaa Lontoossa. Nyt Tiina Lillakista tuli ensimmäinen suomalainen naispuolinen maailmantason arvokisakultamitalisti yleisurheilussa. Lillak joutui voittonsa jälkeen kovaan mediapyöritykseen. Vasta 22-vuotiaalle nuorelle naiselle se merkitsi suurta muutosta.

Olympiavuosi 1984 toi mukanaan vaikeuksia, vaikka kausi alkoi keväällä lupaavasti. Toukokuun Länsi-Saksa-maaottelussa hänen kaksi jalkapöydän luutaan murtuivat ja jalka kipsattiin. Lillak ei kilpaillut tämän jälkeen lainkaan ennen olympiakisoja. Tässä valossa olympiafinaalissa kahdella heitolla (61,14 ja 69,00) saavutettu hopeamitali ei ollut huono saavutus, mutta Lillakin kasvoilta paistoi silti valtava pettymys kilpailun jälkeen. Vain voitto olisi kelvannut. Ehkä harmistusta lisäsi pieni, vain 56 senttimetrin marginaali kultamitalisti Tessa Sandersoniin. Lillakin arvokisaura jatkui varmoilla pistesijoilla EM-Stuttgartista 1986 sekä MM-Roomasta 1987. Soulin olympiakisojen alla Lillak kiskaisi Lappeenrannassa huikean tuloksen 73,30, mutta jäi olympiakisoissa suureksi pettymyksekseen karsintaan. Samanlaisiin tuloksiin hän ei sen jälkeen enää pystynyt. On vaikea sanoa, mihin Lillak olisi ilman vammakierrettä pystynyt. Leikatut kyynärpää, nilkka ja olkapää muistuttavat huippu-urheilun kovuudesta. Splitin EM-kilpailuissa 1990 Kalevan kisojen ykkönen Lillak sai seurata Päivi Alafrantin kultajuhlia sivummalta. Sukupolvenvaihdosta enteili myös Heli Rantasen nouseva kehityskäyrä. Lillakin uran viimeiseksi arvokisakilpailuksi jäi Tokion MM-kilpailujen 1991 karsinta.

Tiina Lillak muistetaan temperamenttisena, mutta toisaalta herkkänä luonteena. Hänen käsivetonsa oli parhaimmillaan vertaansa vailla. Tästä kertoo 70 metrin rajan ylittäminen kuutena eri kautena pitkälti yli 20 kilpailussa. Lillakin valmentajana hänen uransa huippuvuosina oli olympiavoittaja Arto Härkösen isä Kalevi Härkönen. Muina valmentajina toimivat nuoruusvuosien tärkeä innoittaja Keijo Kanerva, pitkän linjan keihäsmies Into Turvanen ja uran ehtoopuolella keihäsvelho Leo Pusa. Tiina Lillak on uransa jälkeen tehnyt pitkän päivätyön hierojana. Julkisuudesta hän vetäytyi urheilu-uransa jälkeen, mutta palasi hetkeksi valokeilaan vuonna 2005 MM-kilpailujen avajaisissa kisojen palatessa Helsinkiin.

Saavutukset:

MM-kilpailut: Kultamitali 1983.

Maailmanennätykset: Kahdesti 1982 ja 1983.

Olympiakisat: Hopeamitali 1984.

Suomen mestaruudet: 1980–1981, 1983, 1985–1987, 1990. Yhteensä 7.

Suomen ennätykset: Kolmesti 1980. Kahdesti 1981. Neljästi 1982. Kahdesti 1983. Yhteensä 11.

Ennätykset oman aikansa valossa:

Kuulantyöntö: 14,31 1983 (ME 22,45).
Kiekonheitto: 33,88 1980 (ME 71,80).
Keihäänheitto: 74,76 1983 (ME).

(Mikko Torro.)

Urheilija_Viren_lasse

LASSE VIRÉN

Lasse Artturi Virén

Synt. 22.7.1949 Myrskylä.

Nelinkertainen olympiavoittaja ja kolminkertainen maailmanennätysmies Lasse Virén on yksi suomalaisen ja kansainvälisen yleisurheiluhistorian suurimmista hahmoista.

Moskovan olympiavuosi 1980, heinäkuun 27. päivän ilta ja Juha Jokisen ääni ovat unohtumattomalla tavalla piirtyneet miljoonien suomalaisten mieliin. 10000 metrin olympiafinaalin ratkaisuhetkillä kolme etiopialaista ja kaksi suomalaista kävivät hurjaa mitalitaistelua kymmenien tuhansien katsojien huutomyrskyssä.

”Vauhti kiihtyy kuin itsestään. Mitään selvää nykäystä siinä ei tapahdu, vaan askeleet venyvät ... Kärjessä kaksi miestä, siniset paidat, valkeat housut … Kaarlo Maaninka ja Lasse Virén … Virén, hän on aikamme Paavo Nurmi …”

Olympiavoittajaksi kruunattiin lopulta Etiopian Mirus Yifter, mutta selostaja Jokisen rinnastus kertoi, kuka juoksun todellinen legenda oli. Viidenneksi tullut Lasse Virén päätti Moskovassa huikean olympiauransa, johon mahtui alkuerät mukaan lukien 12 olympiastarttia, 4 kultamitalia, 2 maailmanennätystä ja 2 viidettä sijaa.

Myrskylässä vuonna 1949 syntynyt Lasse Virén aloitti juoksuharjoittelun tosimielellä vasta 17-vuotiaana, mutta vahva liikunnallinen pohja ja ilmiömäinen lahjakkuus yhdistettynä aikaansa edellä olleeseen harjoitteluun tuottivat nopeasti tulosta.

Juoksijalupauksen alkuvuosien harjoittelu tapahtui yhdessä kolmen muun Virénin veljeksen kanssa ja paikallisilta menestyneiltä juoksijoilta neuvoja kysyen. Vuonna 1969 alkanut yhteistyö Rolf Haikkolan kanssa johdatti Virénin nopeasti kansalliselle huipulle ja edelleen kansainvälisiin mainetekoihin.

Yhteistyön alusta asti Haikkola ja Virén pyrkivät suunnittelemaan harjoittelun palvelemaan täydellisesti yhtä kristallinkirkasta päämäärää: menestymistä olympialaisissa. Harjoittelun kulmakivinä olivat pitkät ulkomaanleirit, joilla harjoitusolosuhteet optimoitiin. Haikkolan neliportaisen valmennusfilosofian mukaisesti huippusuorituksen edellytyksenä olivat fyysiset, anatomiset ja psykologiset harjoitteet sekä huolellinen ravinto-ohjelma. Näiden osatekijöiden voimakkaan kehittymisen kautta Virén ja Haikkola nousivat kansainvälisen kestävyysjuoksun huippuvalmennuksen edelläkävijöiksi.

Virénin kansainvälinen läpimurto tapahtui toukokuussa 1971 Roomassa. Hän oli kahdessa vuodessa nostanut harjoitusmääriään lähes kaksinkertaiseksi ja mukauttanut elämäänsä huippu-urheilun vaatimuksiin. Aika 13.35 nosti Virénin kertaheitolla Helsingin EM-kilpailujen menestyjäehdokkaaksi. EM-kilpailujen viimeistelyleirin vaikeudet veivät kuitenkin terän Virénin iskukyvystä ja tuloksena oli kotiyleisön edessä 7. sija 5000 metrillä.

Vahingosta viisastuneena Virén ja Haikkola suunnittelivat seuraavien vuosien harjoittelunsa entistäkin huolellisemmin. Kilometrimäärät nousivat huippulukemiin vuonna 1974, jolloin Virén taivalsi kaikkiaan 8129 kilometriä. Koko kymmenvuotisen valmennussuhteen aikana Haikkola kirjoitti Virénin harjoitusohjelmaan yli 60000 kilometriä, jotka Virén toteutti tunnontarkasti lähes metrilleen. Neliportaiseen harjoitusmetodiin sisältyi myös neljä fyysistä harjoitustasoa, joita taitavasti rytmittämällä Virénin vauhti kiihtyi tunnettuihin saavutuksiin.

Vuonna 1972 Münchenin olympiakisoissa Virén voitti sekä 5000 että 10000 metrin olympiakultaa legendaarisissa kirikamppailuissa. Peninkulman kilpailu on jäänyt urheiluhistoriaan erityisesti siitä kuuluisasta hetkestä, kun Virén noin 4500 metrin kohdalla kaatui, mutta nousi tästä huolimatta olympiavoittajaksi.

Vuonna 1976 Montrealissa Virén toisti kaksoismestaruutensa häikäisevällä tavalla ja ylsi olosuhteisiin nähden lähes uskomattomaan suoritukseen maratonilla. 21.7. juostulle olympiamaratonille Virén lähti takanaan neljä kovaa starttia, joista edellinen eli 5000 metrin finaali oli kilpailtu maratonia edeltäneenä iltana. Virén oli päässyt nukkumaan vasta hieman ennen puoltayötä uransa neljännen kultamitalijuhlan aiheuttaman hässäkän jälkeen. Kaiken lisäksi kovilla kierroksilla käynyt elimistö ei suostunut ottamaan nestetankkausta vastaan ennen kilpailua eikä Virénin omaa juomapulloa löytynyt lainkaan maratonin ensimmäiseltä juottopaikalta viiden kilometrin kohdalta. Näistä vaikeuksista huolimatta Virén saapui maratonilta maaliin viidentenä huippuajalla 2.13.10 häviten mitalin vain noin kahdella minuutilla.

Virén tuli tunnetuksi juoksijana, joka tähtäsi kuntonsa olympiakisoihin, mutta keskittyi välivuodet harjoitteluun. Niinpä hänen parhaaksi sijoituksekseen Euroopan mestaruuskilpailuissa jäi 5000 metrin pronssimitali vuonna 1974. Olympialaisten välivuosinakin Virénin harjoittelusta kantautui maailmalle mitä uskomattomimpia tarinoita, osaksi tosia, osaksi innokkaiden kannattajien keksimiä.

Faktaa kuitenkin on, että Virén harjoitteli kovaa ja säännöllisesti läpi uransa. Kehitystä seurattiin kovilla testiharjoituksilla, jotka valmistivat juoksijaa kilpailun rasituksiin. Haikkolan metodeihin kuului mm. 25 kilometrin testijuoksu maantiellä. Juoksu suoritettiin 3.10–3.15:n kilometrivauhdilla ja jokaisen viiden kilometrin aikana vedettiin yksi täysivauhtinen 4 minuutin veto. Legendaariseksi on myös muodostunut ns. ins/outs –menetelmä, jonka mukaisessa testissä Virén juoksi hiekkakentällä tai nurmella 5000 metriä siten, että hän veti vuoron perään 50 metriä kovaa ja 50 metriä lasketellen vauhdin säilyttäen. Rolf Haikkolan mukaan Virénin paras noteeraus tällaisessa harjoituksessa oli 13.13 – eli jopa kilpailuvauhtia kovempi.

Lasse Virénin huikaisevaan ylivoimaan ja upeaan uraan liittyi myös kilpakumppaneiden ja sivustaseuraajien syytöksiä aivan kuten Paavo Nurmellakin, joka suljettiin pois vuoden 1932 olympialaisista ammattilaisepäilyjen vuoksi. Virénin tapauksessa suurin kohu nousi vuoden 1976 olympiakisojen 10000 metrin jälkeen, kun tuore olympiavoittaja juoksi kunniakierroksensa piikkareitaan heilutellen täyden stadionin ja miljardin TV-katsojan seuratessa. Tämä tulkittiin mediassa mainostempuksi ja amatöörisääntöjen rikkomiseksi. Virén itse ei koskaan antanut moisten syytösten haitata suorituksiaan, vaan hän keskittyi järkähtämättömästi tavoitteidensa saavuttamiseen.

Virénin päämäärätietoisuus on vienyt hänet pitkälle urheilu-uran jälkeenkin. Poliisiksi kouluttautunut Virén on istunut Suomen Eduskunnassa kansanedustajana vuodesta 1999 lähtien. Niin urheilu-uralleen kuin poliitikon uralleenkin Virén on ammentanut voimaa paitsi perheestään, myös opeistaan Rolf Haikkolan valmennusryhmässä ”Raaka-Rollen koplassa”. Tunnetun urheiluhistorioitsijan Antti O. Arposen mukaan tämä kuuluisa huippujuoksijoiden hautomo oli ”ensimmäinen juoksutalli, joka osasi yhdistää hurjaan harjoitteluun markkinoinnin ja huumorin”.

Saavutukset:

Olympiakisat: Neljä kultamitalia (5000 m 1972 ja 1976. 10000 m 1972 ja 1976).

EM-kilpailut: Pronssimitali (5000 m 1974).

Maailmanennätykset: 2 mailia 1972. 5000 m 1972. 10000 m 1972. Yhteensä 3.

Suomen mestaruudet: 1500 m 1972 ja 1974. 5000 m 1969 ja 1976. 4 km maastojuoksu 1976 ja 1978. Yhteensä 6.

Suomen ennätykset: 3000 m kahdesti 1971 ja 1972. 5000 m neljästi 1971-1972. 10000 m kahdesti 1972. Yhteensä 8.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

800 m 1.54,3 1969 (ME 1.44,3).
1500 m 3.41,8 1976 (ME 3.32,16).
Maili 4.01,6 1976 (ME 3.49,4).
2000 m 5.08,6 1972 (ME 4.56,1).
3000 m 7.43,2 1972 (ME 7.39,6).
2 mailia 8.14,0 1972 (ME).
5000 m 13.16,3 1972 (ME).
10000 m 27.38,35 1972 (ME).
Tunninjuoksu 19500 1971 (ME 20664).
20000 m 1.01.25,0 1971 (ME 58.06,2).
Maraton 2.13.10,8 1976 (ME 2.08.33,6).

(Mika Noronen.)

Urheilija_Raty_Seppo

SEPPO RÄTY

Seppo Henrik Räty

Synt. 27.4.1962 Helsinki.

Seppo Rädyn vuosikymmenen kestänyt ura kansainvälisellä huipulla toi 11 arvokilpailuissa kuusi mitalia, mikä tekee hänestä yhden Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäimistä yleisurheilijoista.

Kuten toinenkin Pohjois-Karjalan huippuheittäjä, Aki Parviainen, Rätykin syntyi Helsingissä. Uransa hän loi kuitenkin tohmajärveläisenä. Räty kehittyi hitaasti kohti kansallista kärkeä. Nuorten sarjoissa tuli vain yksi SM-kilpailuiden pronssimitali eikä hän päässyt arvokilpailuihin.

Läpimurtonsa suuren yleisön tietoisuuteen Räty teki v. 1985 voittamalla ensimmäisen kahdeksasta Suomen mestaruudestaan. Seuraavana vuonna Räty pääsi jo Stuttgartin EM-kilpailuihin, mutta käsivaivaisena jäi karsintoihin.

Rooman MM-kilpailujen alla v. 1987 Rädyltä ei ihmeitä odotettu, koska hän oli loukannut nilkkansa ennen Kalevan Kisoja. Karsintakaan ei lupaile liikoja ja ensimmäisen kierroksen heittokin onnistuu vasta kompuroinnin jälkeen. Alkutakertelun jälkeen kolmas suoritus on Suomen ennätys ja viimeisen kierroksen 83,54 tuo kaikkien yllätykseksi Suomen ensimmäisen miesten yleisurheilun maailmanmestaruuden. Taakse jää mm. Ján Zelezný.

Soulin olympiakisoissa v. 1988 suurimmat odotukset kohdistuvat koko kesän hyvässä kunnossa olleeseen Tapio Korjukseen, joka lunastaakin ne voittamalla kultamitalin. Johdossakin käynyt Räty täydentää menestyksen pronssimitalillaan.

Arvokisavälivuoden jälkeen v. 1990 Splitissä, silloisessa Jugoslaviassa, käydään taas EM-kilpailut. Rädyltä odotellaan mitalia, mutta sateen sotkemassa kilpailussa hän jää viidenneksi.

Keväällä 1991 Räty on kenties elämänsä kunnossa. Heti kauden avauskilpailu Japanissa Shizuokassa tuottaa ME:n 91,98 (samoissa kilpailuissa Sergei Bubka hyppää seipäässä ME:n). Punkalaitumella kesäkuun alussa keihäs kantaa peräti 96,96, joka jääkin parhaaksi suoritukseksi tällä mallilla, sillä seuraavaksi kaudeksi sääntöjä muutetaan taas. Kunto jatkuu varmana läpi kesän nostaen odotukset Tokion MM-kilpailuja kohti korkealle. Pahin uhka tuleekin omasta maasta, sillä huippukuntonsa juuri oikeaan aikaan löytänyt Kimmo Kinnunen voittaa ensin karsinnan ja heittää finaalissa heti ensimmäisellä heitollaan 90,82. Muut taipuvat, mutta selkävaivoista kärsinyt Räty ottaa hopeamitalin viimeisellä heitollaan 88,12.

Seuraavina vuosina erilaiset vaivat haittaavat entistä pahemmin Rädyn heittämistä ja kaudet supistuvat harvoihin yksittäisiin kilpailuihin, mutta arvokilpailuissa mies loistaa vielä. Barcelonan olympiakisoissa v. 1992 hän sijoittuu luotettavasti Zeleznýn takana toiseksi. Seuraavan vuoden MM-kilpailut Saksassa Stuttgartissa päättyvät karsintaan ja muistoksi jääneekin lähinnä Rädyn kommentti TV-haastattelussa kisojen järjestäjämaasta. Lausahduksia kertyykin vuosien varrella sen verran, että niille omistettuja sivustojakin löytyy internetistä.

Helsingin EM-kilpailuissa v. 1994 Räty johtaa ensimmäisen kierroksen jälkeen, mutta toinen tuttu kilpakumppani Steve Backley voittaa yhden neljästä Euroopan mestaruudestaan. Räty on toinen tuloksella 82,90.

Göteborgin MM-kilpailuissa v. 1995 Räty on vasta 11:s, mutta seuraavana vuonna Atlantan olympiakisoissa Räty iskee vielä kerran. Silkalla tahdonvoimalla hän heittää viimeisellä heitollaan kolmannen olympiamitalinsa kolmansissa peräkkäisissä olympiakisoissaan, nyt pronssisen tuloksella 86,60. Suomalaisista yleisurheilijoista vain Paavo Nurmi ja Ville Tuulos ovat pystyneet samaan. Upea ura päättyy seuraavan vuoden Ateenan MM-kilpailuiden karsinnan 17. sijaan.

Huippu-uransa jälkeen Räty on tullilaitostyönsä ohella valmentanut nuoria urheilijoita, mm. omaa poikaansa moukarinheittäjä Tomi Rätyä, keihäänheittäjä Mikko Löppöstä sekä kesällä 2006 17- ja 19-vuotiaiden keihäänheiton Suomen ennätyksen rikkonutta Oona Sormusta.

Saavutukset:

Olympiakisat: Hopeamitali 1992. Pronssimitali kahdesti 1988 ja 1996.
Mailmanmestaruuskilpailut: Kultamitali 1987. Hopeamitali 1991.

Euroopan mestaruuskilpailut: Hopeamitali 1994.

Maailmanennätykset: Kahdesti 1991.

Suomen mestaruudet: Keihäänheitto 1985-1986, 1989-1991, 1993, 1995-1996. Yhteensä 8. Lisäksi 5 talvimestaruuutta.

Suomen ennätykset: Kerran 1986, kahdesti 1987, kerran 1990, kahdesti 1991, kerran 1992. Yhteensä 7.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

Kuula: 14,49 1984 (ME 22,22).
Kiekko: 43,04 1996 (ME 74,08).
Liitokeihäs: 85,72 1985 (ME 104,80).
Röpelökeihäs 96,96 1991 (ME).
Nykykeihäs 90,60 1992 (ME 91,46).

(Petri Maskonen.)

Urheilija_Parviainen_Kaisa

KAISA PARVIAINEN

Katri Vellamo ”Kaisa” Parviainen

Synt. 3.12.1914 Muuruvesi.
† 21.10.2002.

Kaisa Parviainen on Suomen ensimmäinen olympiakisoissa mitalin saavuttanut yleisurheilijanainen. Lontoon olympiakisoissa v. 1948 hänet palkittiin keihäänheiton hopeamitalilla ennätystuloksellaan 43,79.

Kaisa Parviaisen pitkä ja vaihteleva ura osui naisten yleisurheilun toisen tulemisen aikoihin. Kaksi vuosikymmentä kestäneen uran alkupuolella naisten yleisurheilu oli ennakkoluulojen ja harhakäsitysten pelossa väheksyttyä, suorastaan halveksittua ja kilpailuja oli erityisesti SVUL:n seuroja edustaneille naisille vain satunnaisesti.

Parviainen aloitti pikajuoksijana, mutta keihäänheitto tuli hänen lajiohjelmaansa varsin pian. 40 metriä hän ylitti ensimmäisen kerran v. 1934 ja oli jo seuraavana vuonna maailmantilaston kuudes tuloksella 42,06. Samana vuonna hän myös hyppäsi pituutta Suomen ennätyksen 541, millä hän sijoittui maailmantilastossa 20 parhaan joukkoon.

Berliinin olympiakisoissa v. 1936 Parviainen olisi ollut mitaliehdokas keihäänheitossa, mutta ei voinut sairauden vuoksi osallistua. Keihäänheiton ja pituushypyn ennätysparannukset antoivat odottaa sodan yli, mutta kiekkoa hän heitti v. 1939 Suomen ennätyksen 38,02. Keihäänheitossakin hän jäi välirauhan aikana v. 1940 ennätyksestään vain kahdeksan senttiä.

Sitten seurasi kuuden vuoden kilpailutauko ja paluu v. 1946. Tuon vuoden tulokset olivat vielä vaatimattomia, mutta kaksi seuraavaa vuotta olivat Kaisan parhaat. Vuonna 1947 hän hyppäsi pituutta maailman tuon vuoden viidenneksi parhaan tuloksen 569, tosin myötätuuleen ja heitti keihästäkin jälleen yli 40 metriä.

Lontoon olympiakisojen keihäänheitossa v. 1948 syntyi toisella heittokierroksella oma ennätys ja Kaisa jopa johti kilpailua neljännelle kierrokselle saakka, kunnes itävaltalainen ennakkosuosikki ja maailmanennätyksen haltija Herma Bauma sai heittonsa onnistumaan. Käsivammaisena Parviainen ei pystynyt enää vastaamaan Baumalle, mutta sijoittui toiseksi.

Lontoon olympiakisojen pituushypyn karsinnassa Parviainen oli 13:s tuloksella 527, mutta olympiakisojen jälkeen syyskuussa hän paransi vielä pituushypyn Suomen ennätystään 548:aan. Sekä keihäänheiton että pituushypyn edelliset ennätykset olivat 13 vuoden takaa!

Kaisa Parviainen tähtäsi vielä Helsingin olympiakisoihin ja kerrotaan hänen talvella 1952 heittäneen Otahallissa jopa 50 metrin heittoja. Käsivamma pilasi kuitenkin mahdollisuudet ja hän joutui tyytymään 16:nteen tilaan vaatimattomalla alle 40 metrin tuloksella. Vielä v. 1953 hän heitti kiekkoa 36,20.

Suomen mestaruuden Parviainen voitti vain kolmesti, pituushypyssä v. 1948 sekä keihäänheitossa v. 1950 ja 1951 – pääosin siitä syystä, että naisten SM-kilpailut aloitettiin uudelleen yli 20 vuoden tauon jälkeen vasta v. 1945.

Kaisa Parviainen oli myös erinomainen pesäpalloilija ja se oli ajoittain hänen päälajinsakin. Hän oli myös konserttiviulisti, varsinaiselta ammatiltaan kuitenkin piirtäjä.

Heittäjäksi Parviainen oli pienikokoinen – 160 cm ja 54-60 kg. Hän edusti vuoteen 1938 asti Pieksämäen Veikkoja, v. 1939-1946 Varkauden Urheilijoita, v. 1947 Porin Tarmoa, v. 1948-1951 Turun Urheiluliittoa ja v. 1952-1953 Turun Rientoa.

Saavutukset:

Olympiakisat: Hopeamitali (keihäänheitto 1948.)

Suomen mestaruudet: Pituushyppy 1948. Keihäänheitto 1950-1951. Yhteensä 3.

Suomen ennätykset: Pituushyppy kolmesti 1935-1948. Kiekonheitto viidesti 1935-1939. Keihäänheitto kolmesti 1934-1948. Yhteensä 11.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset maailman parhaat tulokset.

100 m: 13,2 1934, vahvistamaton tulos 13,1 1930-1932 (ME 11,9).
Korkeus: 135 1935 (ME 165).
Pituus: 548 1948, myötätuuleen 569 1947 (ME 625).
Kuula: 11,62 1952 (ME 15,28).
Kiekko 38,02 1939 (ME 48,31).
Keihäs 43,79 1948 (ME 50,32).

(Risto Karasmaa. SYUA.)

Urheilija_Hellsten_Voitto

VOITTO HELLSTEN

Voitto Valdemar Hellstén

Syntynyt 15.2.1932 Pertteli.
† 7.12.1998 Turku.

Pikajuoksija Voitto Hellstén valittiin v. 1955 ”Vuoden urheilijaksi” ja v. 1956 ”Suosituimmaksi suomalaiseksi” Viikkosanomien lukijaäänestyksessä, missä maaottelutaistelija kukisti vastavalitun Tasavallan Presidentin lisäksi tieteen, taiteen ja viihteen edustajat sekä kahdeksan olympiavoittajaa Melbournen ja Cortina d´Ampezzon kisoista.

Pienikokoinen (169 senttiä), mutta lihaksistoltaan vanttera Hellstén koki suurimman hetkensä Melbournen olympiaradalla erikoisena ajankohtana 29. marraskuuta 1956 juostessaan ensin 400 metrin välierässä loistavan Suomen ennätyksen 46,1 – vain 1/10-sekuntia Rudolf Harbigin ja Ardalion Ignatjevin Euroopan ennätyksestä – ja jakaessaan kaksi tuntia myöhemmin koleissa oloissa juostussa finaalissa harvinaisella tavalla olympiapronssin siperialaisen Ignatjevin kanssa. Kaksikon edelle ehtivät Yhdysvaltain Charles Jenkins ja Saksan Karl-Friedrich Haas. Kyseessä on yhä Suomen ainoa sileitten pikamatkojen olympiamitali.

Vielä 17-vuotiaana Hellsténin ennätykset olivat 11,2 ja 23,2. Alitettuaan 400 metrillä 50 sekuntia 20-vuotiaana hän kehittyi kiihtyvään tahtiin ilman henkilökohtaista valmentajaa, mutta mm. Armas Valsteen, Paavo Karikon, Valto Oleniuksen ja Raimo Vasaman neuvoja kuunnellen. Bernin EM-kilpailuissa v. 1954 hän juoksi 400 metrillä hopeaa Ignatjevin takana Suomen ennätyksellä 47,0 sekä pronssia 4x400 metrin viestinjuoksussa. Hänen joukkuetovereinaan juoksivat Ragnar Graeffe, Rolf Back ja 400 metrin aitajuoksussa yllättäen pronssimitalilla palkittu Oswald Mildh.

Hellstén ei menestynyt Tukholman EM-kilpailuissa v. 1958 eikä kaksissa muissa olympiakisoissaan Helsingissä v. 1952 ja Roomassa v. 1960. Suurimmat legendansa hän kirjoitti maaotteluiden luotettavana ja lujatahtoisena pitkän viestin ankkurina varsinkin Ruotsia vastaan, minkä tehtävän hän hoiti voittoisasti seitsemän kertaa peräkkäin v. 1954-1960.

Ruotsi-otteluiden huipennuksista kaksi nousee ylitse muiden. Helsingissä v. 1954 Hellstén ratkaisi päätöslajin ankkurina Suomelle maaotteluvoiton, ja samalla radalla v. 1956 hän tavoitti Alf Petterssonin 12-15 metrin etumatkan ja painoi loppumetreillä rinnanmitan ohi. Tuon kiihkeän kamppailun maalitilanteesta otettu valokuva on yksi yleisurheilumme kuuluisimmista.

Hellstén osallistui v. 1951-1960 lähes kaikkiin Suomen maaotteluihin, joissa hän starttasi yksityismatkoilla 63 kertaa ja viesteissä 39 – yhteensä 102 juoksua, joista hän voitti 52. Mielimatkallaan 400 metrillä hän voitti 14 maaottelujuoksua peräkkäin ja koki v. 1953-1957 tässä lajissa vain yhden tappion 18:ssa startissaan, mikä lienee ennätyksellinen saavutus kansainvälisestikin. Yhdeksässä Ruotsi-ottelussaan hän juoksi 30 kilpailua ja voitti henkilökohtaisilla matkoilla 12 kertaa.

Kaudella 1955 Hellstén juoksi huipputasolla ainutlaatuisesti uransa parhaat ajat sekä 100 metrillä (SE 10,6) että 800 metrillä (1.50,1). Kalevan kisoissa hän kilpaili finaaleissa kaikilla matkoilla 100-800 metriin ja voitti 12 kertaa. Turun Toverien 4x400 metrin seurajoukkueiden SE 3.13,0 (Matti Hill, Pentti Rekola, Jussi Rintamäki, Hellstén) kesti 23 vuotta v. 1958-1981.

Herkkänä taiteilijaluonteena tunnettu Hellstén lepäili yleensä syyskaudella pitkäänkin, kunnes aloitti nousujohteisen harjoittelun seuraavaa kesää kohti. Vaikka hän ei koskaan juossut yli 5 km:n lenkkiä, hänen talvi- ja kevätohjelmaansa sisältyi 1000 metrin vetoja, joissa hänen tiedetään antaneen täyden vastuksen Suomen parhaille 1950-luvun mailereille ja pitkänmatkanjuoksijoille. Nopeuden ja kestävyyden symbioosi toi tulosta: murskaradalla juostu 400 metrin SE 46,1 (sähköisellä ajanotolla 46,20) on vielä puoli vuosisataa myöhemmin Suomen kaikkien aikojen tilaston viides eikä yksikään suomalainen ole kyennyt siihen 15 viime vuonna.

Työkalumekaanikko ja liikunnanohjaaja Hellstén päätti edustusuransa 28-vuotiaana Suomi-Unkari-maaottelun pitkän viestin voittoisana ankkurina Budapestissa lokakuussa 1960. Hän toimi SUL:n pikajuoksuvalmentajana v. 1960-1962 ja kansanedustajana v. 1962-1970. Hellstén edusti urheilu-urallaan Salon Vilpasta ja Turun Tovereita.

Saavutukset:

Olympiakisat: Pronssimitali (400 m 1956).

EM-kilpailut: Hopeamitali (400 m 1954). Pronssimitali (4x400 m 1954).

Suomen mestaruudet: 100 m 1952, 1953 ja 1954. 200 m 1952, 1954, 1955, 1956 ja 1957. 400 m 1955, 1956, 1957 ja 1958. Yhteensä 12 + 5 viestimestaruutta.

Suomen ennätykset: 100 m kahdesti 1955-1956. 200 m seitsemän kertaa 1954-1956. 400 m kahdeksan kertaa 1954-1956. Yhteensä 17. (Kaikkia näitä tuloksia ei omana aikanaan vahvistettu Suomen ennätyksiksi. Lisäksi Hellstén juoksi lukuisia viestinjuoksun Suomen ennätyksiä 1952-1961 ja kaksi sisäratojen Suomen ennätystä 1954-1956.)

Omat ennätykset aikansa valossa:

100 m 10,6 1955 (ME 10,2).
200 m 21,3 1956 (ME 20,6).
400 m 46.20 1956 (ME 45,2).
800 m 1.50,1 1955 (ME 1.45,7).

(Matti Hannus)

Urheilija_Jarvinen_Matti

MATTI JÄRVINEN

Matti Henrikki Järvinen

Synt. 18.2.1909 Tampere.
† 22.7.1985 Helsinki.

Matti Järvinen heitti kymmenen maailmanennätystä ja voitti kolme arvokisojen kultamitalia.

Matti Järvinen oli maailman paras keihäänheittäjä lähes koko 1930-luvun ajan. Hän saalisti vuosikymmenen aikana olympiavoiton, kaksi Euroopan mestaruutta sekä kymmenen peräkkäistä maailmanennätystä jättäen muille vain murusia. Järvisen kirjallisesta lahjakkuudesta kertovat hänen kirjoittamansa teokset Tieni keihäänheiton maailmanmestaruuteen (1934) sekä Suomalainen keihäänheittotaito (1950), joissa hän analysoi tarkasti keihäänheittäjän harjoittelua ja heittotekniikkaa. Matti Järvinen muistetaan Helsingin Kisa-Veikkojen edustusasusta, mutta hän ehti edustaa uransa aikana myös Tampereen Pyrintöä, Viipurin Urheilijoita, Kerkkoon Nuorisoseuran Urheilijoita sekä Keravan Urheilijoita.

Suomalaisen yleisurheilun ensimmäisen olympiavoittajan Verner ”Isä” Järvisen kaikista pojista tuli eteviä yleisurheilijoita. Yrjö saavutti keihäänheitossa Kalevan kisojen pronssimitalin, Kalle oli kuulantyönnön olympiaedustaja ja Akilles palkittiin hopeamitalilla kaksien olympiakisojen kymmenottelussa sekä EM-kilpailuiden 400 metrin aitajuoksussa. Perheen kuopus Matti eteni vielä huimempiin saavutuksiin. Omat kasvukipunsa oli hänelläkin ja isän pojilleen pitämää kovaa kuria ja säännöllisiä elämäntapoja Matti oppi arvostamaan vasta myöhemmällä iällä.

Matti Järvinen harrasti nuorena monipuolisesti eri urheilumuotoja kuten hiihtoa, luistelua, eri pallopelejä ja nyrkkeilyä. Urheilu-ura meinasi kuitenkin katketa alkuunsa, kun vakava loukkaantuminen keihästä heittäessä aiheutti yli kahden vuoden tauon jättäen kyynärvarren ikuisesti koukkuun. Järvinen innostui armeija-aikana uudelleen yleisurheilusta ja kovan harjoittelun myötä tuloskehitys oli vuodesta 1929 lähtien nopeaa. Keihäänheitto, johon hän kehitti vammansa takia erityisen ”väärän käsivarren” tyylin, valikoitui tässä vaiheessa hänen päälajikseen. Elokuussa 1929 Matti Järvinen aiheutti Viipurissa Papulan kentällä pidetyissä Kalevan kisoissa yllätyksen nappaamalla mestaruuden ennakkosuosikkien nenän edestä. Tämän seurauksena tuli kutsu Suomi-Ruotsi-maaotteluun, josta tuloksena oli myös voitto.

Maaotteluissa Järvinen oli monesti myöhemminkin parhaimmillaan. Unkari-maaottelussa v. 1930 hän heitti silloisen ennätyksensä 68,28. Jo samana kesänä hän aloitti maailmanennätystehtailunsa tuloksella 71,57 Viipurissa. V. 1931 Järvinen joutui kurinpidollisista syistä kärsimään kahden kuukauden kilpailukiellon ja 70 metrin raja jäi koko vuonna ylittämättä. Seuraavana kesänä hän löysi oikean rytmin heittoonsa. Los Angelesin olympiakisoissa Järvisestä tuli kansallissankari hänen kavutessaan loppukilpailun jälkeen palkintopallin korkeimmalle korokkeelle. Vierelleen hän sai kaksi maanmiestään Matti Sippalan ja Eino Penttilän. Järvisen voittotulos 72,71 syntyi kolmannella kierroksella, mutta tasaisessa sarjassa oli neljä muutakin yli 70 metrin heittoa, joilla kaikilla hän olisi voittanut kilpailun.

Torinossa pidetyissä ensimmäisissä EM-kilpailuissa v. 1934 Järvinen osoitti huikaisevaa ylivoimaa. Tuloksella 76,66 hän voitti toiseksi jälleen sijoittuneen Sippalan lähes seitsemällä metrillä. Maailmanennätystehtailun jatkuessa – Matti Järvinen heitti viimeiseksi jääneen maailmanennätyksensä 77,23 Helsingissä Eläintarhan kentällä 18.6.1936 – hän oli ylivoimainen suosikki kesän lopulla pidetyissä Berliinin olympiakisoissa. Tässä valossa viidettä sijaa voidaan pitää pettymyksenä. Järvinen on myöhemmin tunnustanut ajautuneensa ylikuntoon, kun harjoittelun myöhäinen aloittaminen keväällä oli pakottanut liian rajuun kuntokuuriin.

Pariisin EM-kilpailuissa v. 1938 lempinimen ”Maailman-Matti” saanut Järvinen palasi omalle paikalleen. Huipputulos 76,87 siivitti hänet toiseen Euroopan mestaruuteensa Yrjö Nikkasen varmistaessa Suomen kaksoisvoiton. Järvinen ei veteraaninakaan antanut kuntonsa rapistua. Tästä osoituksena hän heitti v. 1945 tuloksen 71,70 ja vielä 43-vuotiaana v. 1952 komeasti 63,84. Matti Järvinen jatkoi toimintaansa urheilun parissa urheiluvälineiden myyjänä ja keihäänheittovalmentajana. Hänen tunnetuimpia valmennettaviaan olivat myöhemmin Euroopan mestaruuden ja olympiakisojen pronssimitalin saavuttanut Toivo Hyytiäinen sekä olympiakisoissa neljänneksi yltänyt Pauli Vesterinen. Matti Järvinen toimi pitkään 1950–1970-luvuilla Otaniemen Urheilusäätiön isännöitsijänä ja hänelle myönnettiin talousneuvoksen arvonimi.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (1932).

Maailmanennätykset: Kymmenen kertaa peräkkäin (1930–1936).

EM-kilpailut: Kaksi kultamitalia (1934 ja 1938).

Suomen mestaruudet: Kahdeksan kertaa (1929–1931, 1933–1935, 1940, 1942).

Suomen ennätykset: 13 kertaa peräkkäin (1930–1936)

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

100 m: 11,3, vahvistamaton tulos 11,1 (ME 10,2).
Pituus: 708 1937, myötätuuleen 726 1937 (ME 813).
3-loikka: 14,28 1935, vahvistamaton tulos 14,50 (ME 15,75).
Kuula: 14,35 1938, vahvistamaton tulos 14,49 (ME 17,40).
Kiekko: 41,50 1937 (ME 53,10).
Keihäs 77,23 1936 (ME).

(Mikko Torro. SYUA.)

Urheilija_Myyra_Jonni

JONNI MYYRÄ

Joonas ”Jonni” Myyrä

Synt. 13.7.1892 Savitaipale.
† 22.1.1955 San Francisco, Kalifornia.

Vain yksi suomalainen on voittanut keihäänheiton kaksissa olympiakisoissa. Hän on Jonni Myyrä, Antwerpenin v. 1920 ja Pariisin v. 1924 sankari.

Uransa ensimmäisessä keihäänheittokilpailussa 19-vuotiaana kesällä 1911 Lappeenrannassa Jonni Myyrä hävisi vain vajaan metrin Suomen mestarille Julius Saaristolle. Seuraavana kesänä Myyrä pääsi Tukholman olympiakisoihin, mutta kokemattomana jäi siellä kahdeksanneksi.

Balttilaisissa kisoissa Malmössä v. 1914 Myyrä heitti 63,29 ja ylitti ruotsalaisen Eric Lemmingin nimissä olleen maailmanennätyksen 62,32. Ruotsalaiset järjestäjät kuitenkin ilmoittivat Kansainväliselle yleisurheiluliitolle IAAF:lle, että myötätuulen takia ennätystä ei voinut hyväksyä.

V. 1914-19 Myyrä ylitti kansallisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa Lemmingin ME:n kahdeksan kertaa. Kolme viikkoa Malmön kilpailujen jälkeen hän heitti Tampereella 62,58. Se hyväksyttiin Suomen ennätykseksi, mutta IAAF ei hyväksynyt tätäkään tulosta. Lappeenrannassa kesällä 1915 Myyrä heitti 64,81. Se merkittiin uudeksi Suomen ennätykseksi, mutta ei ME:ksi.

Savitaipaleella v. 1919 Myyrä heitti SE:n 65,55. Sitäkään ei hyväksytty ME:ksi. Myyrä sisuuntui ja heitti Tukholman stadionilla 25. elokuuta v. 1919 peräti 66,10. Se hyväksyttiin vihdoin ME:ksi.

Jonni Myyrä oli keihäänheiton maailmantilaston kärjessä kahdeksana vuonna: 1914-15, 1917-21 ja 1925. Viitenä kesänä (1915, 1917-18, 1920-21) hän ei hävinnyt yhtään kilpailua. Hän olisi ollut suosikki jo Berliinin olympiakisoissa v. 1916, mutta ne peruutettiin maailmansodan takia.

Antwerpenin olympiakisoissa v. 1920 Myyrä loukkaantui juuri ennen keihäänheittokilpailun alkua. Yhdysvaltojen heittäjän keihäs osui verryttelyssä Myyrän kyynärpäähän. Lääkäri sitoi haavan ja Myyrä voitti olympiakultaa sen vuoden maailmantilaston kärkituloksella 65,78.

Aikalaiset ovat kertoneet, että Jonni Myyrä heitti omaperäisellä aliolantyylillä. Hän harjoitteli talvisin sisätiloissa kehittämällään heittorihlalla ja hän harrasti ensimmäisenä keihäänheittäjänä talvisin painonnostoa voimaa hankkiakseen. Hän keskittyi alusta asti paremman käden kilpailuihin, vaikka 1910-luvulla arvostettiin myös molempien käsien yhteistuloskilpailuja.

Jonni Myyrä oli maakuntatason urheilujohtaja, merkittävä kunnallispoliitikko ja suojeluskuntajohtaja ja melkoinen liikemies. Savitaipaleen kunnallislautakunnan esimiehenä hän sotki kunnan raha-asiat. Myyrä & Savikurki Oy:n johtajana hän omisti sahan ja keihästehtaan, mutta bisnekset sujuivat huonosti.

Pariisin olympiakisoissa v. 1924 Myyrä voitti tuloksella 62,96. Hän ei palannut olympiamatkalta Suomeen, vaan muutti asumaan Yhdysvaltoihin. Kotimaassa raastuvanoikeus totesi, että Myyrällä oli bisneksistään hoitamattomia vastuita yli miljoona markkaa.

Myyrä heitti v. 1925 Richmondissa näytösluonteisessa kilpailussa elämänsä pisimmän keihäskaaren 68,55. Se hyväksyttiin Suomen ennätykseksi, mutta ei ME:ksi. Hänen uraansa varjostivat keihäänheittäjälle yleiset käsivammat. Kyynärpää kesti paremmin kiekonheittoa ja Myyrä heitti v. 1926 huipputuloksen 46,77 ja näytöksessä jopa yli maailmanennätyksen 48,80.

Jonni Myyrä edusti urheilu-urallaan Lappeenrannan Vesaa, Savitaipaleen Urheilijoita, Lahden Ahkeraa ja Finnish-American Athletic Clubia. Myyrälle pystytettiin muistomerkki Savitaipaleen Hyrkkälän kylään v. 1975. Antti O. Arponen ja Seppo Hakuli julkaisivat v. 2001 hänen elämästään kirjan Sankari vai konna.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kaksi kultamitalia (keihäänheitto 1920 ja 1924). Lisäksi yksi pistesija.

Maailmanennätykset: Keihäänheitto viidesti 1914-1925. (IAAF vahvisti näistä vain yhden.)

Itämerenmaiden mestaruudet: Keihäänheitto 1914.

Suomen mestaruudet: Keihäänheitto kahdesti 1917 ja 1918.

Suomen ennätykset: Keihäänheitto viidesti 1914-1925.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Maailmanennätyksiksi on ohessa lueteltu kaikki myös IAAF:n eri syistä vahvistamattomiksi jättämät tilastokelpoiset tulokset.

Seiväs 326 1915 (ME 402).
Kuula 13,06 1922 (ME 15,54).
Kiekko 46,77 1926 (ME 48,20).
Keihäs 68,55 1925 (ME).

(Antti O. Arponen)

Urheilija_Iso-Hollo_Volmari

VOLMARI ISO-HOLLO

Volmari ”Vomma” Fritjof Iso-Hollo (ent. Hollo)

Synt. 5.1.1907 Ylöjärvi.
† 23.6.1969 Heinola.

Volmari Iso-Hollo voitti kaksi olympiakultaa ja kaksi muuta olympiamitalia sekä alitti maailmanennätyksen seitsemällä eri juoksumatkalla.

Volmari eli nuoruutensa Keravan Saviolla, jonne perhe muutti Ylöjärveltä v. 1908 Helsingin kautta. Kansakoulun käytyään hän työskenteli sanomalehti Keski-Uusimaassa kirjaltajana ja sai lempinimen ”Lentävä kirjanpainaja”. Tämän jälkeen hän siirtyi Oy Alkoholiliike Ab:n konttoristiksi ja myöhemmin liikuntaneuvojaksi. Sairaseläkkeelle hän jäi nivelreuman vuoksi v. 1961.

Sotaväessä Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa v. 1927 hän sai juoksuunsa asiantuntevaa valmennusta. Siellä huomattiin, että hän on tavattoman innostunut luonnonjuoksija. Reserviin päästyään v. 1928 hän heti voitti Eläintarhan yleisurheilukilpailuissa 5000 metriä. Juoksun perusteella hänet valittiin edustajaksi Moskovan Spartakiadeihin. Näissä kisoissa hän sai kultamitalit 3000 ja 5000 metrillä sekä hopeaa 1500 ja 10000 metrillä. Hänet mainittiin kisojen menestyksekkäimmäksi urheilijaksi, todellisen urheiluystävyyden suurlähettilääksi.

Vuonna 1929 Vomma siirtyi kasvattajaseurastaan Työväen Urheiluliiton alaisesta Keravan Weikoista SVUL:n urheiluseuroihin Helsingin Tovereihin, sittemmin Keravan Urheilijoihin ja Helsingin Kisa-Veikkoihin. Liittomuutto aiheutti paljon kritiikkiä lehtien palstoilla, mutta hän ajatteli mahdollisuuksiensa paranevan esim. valmennuksen kautta ja olisihan kilparadoilla vastassa maailman parhaat juoksijat. Samana vuonna hänet lähetettiin jo yksin Euroopan kiertueelle kielitaidottomana. Kisakaupunkeina olivat mm. Köln, Düsseldorf, Stettin ja Bergen.

Vomma harjoitteli enimmäkseen murtomailla, pelloilla ja metsissä. Luonto oli hänelle kaikki kaikessa. Talvisin hän harjoitteli ratakiskoparien välissä, koska siellä oli ensimmäisenä lumetonta. Hän avioitui joulukuussa v. 1930 Pirkko Huhdan kanssa. Liitosta syntyi kaksi tytärtä v. 1933 ja v. 1943.

Kesällä v. 1931 hän juoksi 5000 metrillä itsensä maailman neljän parhaan joukkoon, nämä kaikki muutkin olivat suomalaisia. Tästä saavutuksesta Hannes Kolehmainen ojensi hänelle piikkikengät. Koko maailman tietoisuuteen Vomma nousi v. 1932 olympiakisoissa Los Angelesissa. Laivamatka oli uuvuttava sekä vielä kuuma junamatka läpi koko Pohjois-Amerikan. Suomen olympiavalinnoissa hänet oli alustavasti valittu kolmeen lajiin. Los Angelesissa hänet päätettiin määrätä 5000 metrin sijasta estejuoksuun. Hän oli juossut tämän tuhkimomatkan vain kerran aikaisemmin. Kultamitali tuli esteissä reilusti Suomeen, vaikka matka oli erehdyksessä kierroksen normaalia pitempi. Hopeamitali tuli vielä 10000 metrin juoksussa. Hän sai maininnat ”kevyttyylisin juoksija” sekä hän oli ”kisojen paras pistemies”.

Syyskuussa v. 1933 Vomma juoksi ns. Karjalan maratonin (15000 metriä) Viipurissa Papulan kentällä, voitti Paavo Nurmen ja ”juoksumantteli” vaihtui Nurmelta Iso-Hollolle. Hän piti tätä parhaana urheiluvuotenaan. Hän kilpaili 7.5.-1.10. kaikkiaan 39 juoksussa, joista voitti 32.

Brasilian meriministeriö kutsui häntä kirjeellä: ”Kutsumme Teidät kolmen kuukauden kilpailu- ja vierailumatkalle Brasiliaan, kaikki kustannukset suorittaa Brasilian valtio”. Merimatka kesti 27.1.-20.2.1934. Juoksukunto oli kyseenalainen. Hän pystyi juoksemaan vain muutaman kilpailun. Rio de Janeirossa 4.3. oli vastassa Los Angelesin maratonvoittaja Juan Carlos Zabala. Volmari voitti 5000 metriä ajalla 15.52. Hän sanoi tätä Brasilian matkaa ”hulluksi uneksi”.

Berliinin olympiakisoisa v. 1936 Vomma voitti 3000 metrin estejuoksun ajalla 9.03.8, joka oli maailmanennätys. Tätä ennen hän oli jo varmistanut Suomelle kolmoisvoiton kympillä Ilmari Salmisen ja Arvo Askolan jälkeen. Estejuoksun kolme parasta saivat kutsun valtakunnankanslerin illallisille. Saksalainen Alfred Dompert ja Volmari olivat saapuneet kutsuille, mutta Tuominen eksyi matkalla. Volmarilla oli kunnia istua Hitlerin oikealla puolella.

Argentiinalainen Juan Carlos Zabala teki vastavierailun Suomeen 27.9.1936 Viipuriin Karjalan maratonille. Vomma kuvasi tätä juoksua urheiluhistoriansa suurimmaksi juoksuksi. Juoksussa meni 4 maailmanennätystä rikki, 7, 8 ja 9 mailia sekä 15000 metriä. Ilmari Salminen oli toinen ja Zabala kolmas. Volmari juoksi aikanaan seitsemän ME:tä ja otti osaa 11 maaotteluun.

Häntä kosiskeltiin Saksaan ammattivalmentajaksi sekä myöhemmin pankkivirkailijaksi 1.1.1940 alkaen, tällöin hän olisi toiminut amatöörivalmentajana saksalaisille kestävyysjuoksijoille. Onneksi ei mennyt. Sotien aikana Volmari oli koko ajan rintamalla, sotilasarvoltaan oli kersantti. Hän kuului talvisodassa JR 12 joukko-osastoon ja jatkosodassa III/KTR 1:een ym. Hänen v. 1937 julkaisemansa kirja ”Mailista maratoniin” on Suomen luetuimpia kestävyysjuoksun valmennusoppaita. Hänelle on pystytetty näköispatsas Keravalle v. 1994.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kaksi kultamitalia (3000 m estejuoksu 1932 ja 1936). Hopeamitali (10000 m 1932). Pronssimitali (10000 m 1936).

Spartakiadit: Kaksi kultamitalia (3000 m ja 5000 m 1928). Kaksi hopeamitalia (1500 m ja 10000 m 1928).

Maailmanennätykset: 4 mailia 1933. 7 mailia 1936. 8 mailia 1936. 9 mailia 1936. 15000 m 1936. 3000 m ej kahdesti 1933 ja 1936. 2 mailin estejuoksu 1932. Yhteensä 8.

Suomen mestaruudet: 5000 m 1933. 3000 m estejuoksu 1936. 4 km maastojuoksu 1932 ja 1936. Yhteensä 4.

Englannin mestaruudet: 2 mailin estejuoksu (1933).

Suomen ennätykset: Samat kuin maailmanennätykset edellä. Yhteensä 8.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

400 m 51,6 1933 (ME 46,2).
800 m 1.58,2 1935 (ME 1.49,1).
1000 m 2.28,7 1933 (ME 2.23,6).
1500 m 3.54,3 1936 (ME 3.47,8).
Maili 4.18,2 1935 (ME 4.06,8).
2000 m 5.23,8hcp 1933 (ME 5.21,8).
3000 m 8.19,6 1933 (ME 8.18,8).
2 mailia 9.06,6 1931 (ME 8.59,6).
3 mailia 13.50,7+ 1932 (ME 13.50,6).
5000 m 14.18,3 1932 (ME 14.16,9).
4 mailia 19.01,0 1933 (ME).
5 mailia 24.17+ 1932 (ME 24.06,1).
10000 m 30.12,6 1932 (ME 30.06,1).
7 mailia 34.46,8+ 1936 (ME).
8 mailia 40.00,2+ 1936 (ME).
9 mailia 45.13,0+ 1936 (ME).
15000 m 46.45,4 1936 (ME).
20 km 1.06.14+ 1933 (ME 1.04.38,4).
25 km 1.23.56 1933 (ME 1.22,28,8).
25 mailia (40,2 km) 2.39.40 1948 (ME 2.18.53+).
Maraton 2.53.32 1946 (ME 2.26.42).
3000 m ej 9.03,8 1936 (ME).
2 mailin ej 9.51,0+ 1932 (ME).

(Virpi Iso-Hollo.)

Urheilija_Nikula_Pentti

Pentti Nikula

Pentti Kustaa Nikula

Synt. 3.2.1939 Somero.

Pentti Nikula on edelleen ainut suomalainen hyppylajien ME-mies. Seiväshypyssä alkoi avaruusaika lasikuituseipäiden tultua markkinoille 1960-luvun alussa. Nikula oppi uuden välineen salat nopeimmin ja parhaiten nousten raketin lailla maailman parhaaksi hyppääjäksi ja ensimmäiseksi 5 metrin haamurajan ylittäjäksi. Hän voitti myös Euroopan mestaruuden.

Pentti Nikulan lapsuuteen kuuluivat maalaistalon työt. Ensimmäiset Suomen mestaruutensa hän voittikin sokerijuurikkaan harvennuskilpailuissa. Työ sekä monipuolinen urheilu niin kesällä kuin talvella loivat fyysisesti vahvan pohjan. Seiväshyppy nousi jo varhain lempilajiksi. Pentti oli mukana Poikaurheilupäivillä ensimmäisen kerran 16-vuotiaaana ja saavutti hopeamitalin tuloksella 340. Neljä metriä ylittyi 18-vuotiaana.

Pentti tavoitteli jo olympiapaikkaa v. 1960, mutta jäi neljänneksi kovatasoisissa Kalevan kisoissa. Uudet hyppääjät olivat valmiina valloittamaan Eeles Landströmin valtikan murrosvuonna 1961. Nikula oli siirtynyt syksyllä 1960 opiskelemaan liikunnanohjaajaksi Pajulahden urheiluopistolle ”seiväsprofessori” Valto Oleniuksen hoiviin. Tulisieluinen valmentaja panosti kaikkensa oppilaansa fyysisen kunnon, teknisten taitojen sekä henkisen vahvuuden kehittämiseen. Terässeiväsennätykseksi syntyi 446 syksyllä 1961, mutta samalla opeteltiin kiireesti myös lasikuituseipään tekniikkaa. Sen Pentti oppikin nopeimmin ylittäen samana syksynä jo 451.

Seuraava talvikausi jatkettiin lasikuituseipään sisäänajoa ja malttamattomina odotettiin mitä tuleman piti. Nikula aloitti hallikauden 1962 Itä-Berliinissä uudella Euroopan ennätyksellä 471, minkä Risto Ankio vielä samana talvena rikkoi. Ankio oli tehnyt edellisenä syksynä terässeipään viimeiseksi jääneen SE:n 458, mutta nyt kaikki parhaat käyttivät lasikuituseivästä.

Kesäkauden aluksi Nikula ylitti Lahdessa EE:n 472. EE-tahti jatkui: München 475, Jyväskylä 480, Karhula 485. Jenkit olivat jo keväällä tehneet ensimmäiset lasikuituseipään ME:t 489 ja 493, mihin Nikula nyt tähtäsi. Helsingissä 494 jo ylittyikin, mutta seiväs kaatui perässä vaahtomuovipehmusteisiin eikä ylitystä silloisten sääntöjen mukaan hyväksytty. Kauhavalla 22.6. kaikki vihdoin onnistui. Yleisradion kuvausryhmät olivat kuumeisesti seuranneet Pentin mukana ikuistaakseen ME-hypyn, mutta olivat juhannuksena lomalla. Uutinen Yhdysvaltain 35 vuotta kestäneen ME-hallinnan katkeamisesta kiiri kuitenkin pian kaikkialle.

Pentin kesä 1962 oli loistava: yhteensä 40 kilpailua, joista 36 voittoa eikä kertaakaan ilman tulosta! Belgradin EM-kilpailu olivat Pentin ylivoimainen näytös, missä muut suomalaiset säestivät häntä loistavasti toisen somerolaisen Kauko Nyströmin saavuttaessa pronssimitalin ja Risto Ankion oltua vielä neljäs.

Vuoden 1963 harjoitteluun lähdettiinkin yhä kovemmin panoksin ja tavoittein. Heti tammikuussa Nikula ylitti Pajulahdessa uuden sisäratojen ME:n 492. Pentin 24-vuotissyntymäpäivän aattona 2.2.1963 Pajulahdessa oli jälleen kilpailu. Pian rima kohosi 5 metriin, mistä toinen yritys teki urheiluhistoriaa ja rikkoi yhden tavoitelluimmista urheilun haamurajoista. Kilpailu jatkui silti yhä. Seuraava korkeus 505 ylittyi kolmannella yrityksellä. Rima nousi jo 510:een, minkä Nikula ylitti heti ensimmäisellä yrityksellään. Sama mies paransi samassa kilpailussa kolmesti ME:tä.

Ulkoratakauden 1963 aluksi jenkit nostivat ME:n jo 505:een. Nikulan ensimmäinen ulkoratakilpailu oli Porissa toukokuun alussa, missä 500 oli nyt ”vain” uusi EE. Sen parantamista Pentti yritti vielä moneen kertaan. Kauhavan ME-areenalla ylittyi 501, mutta riman päitä oli tuulen vuoksi käsitelty kitkan lisäämiseksi eikä tuota tulosta näin voitu hyväksyä. Pian tämän jälkeen Pentti loukkasi olkapäänsä, mikä haittasi sen jälkeistä urheilu-uraa ja katkaisi sen lopullisesti 25-vuotiaana. Pentti oli mukana vielä Tokiossa olympiafinaalissa 1964 yltäen seitsemänneksi tuloksella 490. Olympiakisoihin valmistautumista haittasi olkapäävamman lisäksi katkennut pikkuvarvas. Vastausta vaille jää, mihin Pentti olisi yltänyt vammoitta.

Nikulan nopea nousu maailman ykköseksi synnytti ennennäkemättömän buumin. Pikkupojat hyppivät seivästä kentillä tai kotipihoilla ja katsomot täyttyivät yleisöstä. Nikula valittiin v. 1962 Vuoden urheilijaksi sekä Suosituimmaksi suomalaiseksi. Hänet ikuistettiin v. 1994 Helsingin EM-kilpailuiden kunniaksi myös postimerkkiin. Nikula edusti vuoteen 1963 Someron Esaa, v. 1964 Lahden Sampoa ja v. 1968-1969 Asikkalan Raikasta. Nykyisin Vääksyssä eläkepäiviä viettävä mestari teki pääosan työstään Päijät-Hämeen Liiton edunvalvontapäällikkönä. Nikulan perinne elää vahvasti Koti-Somerolla, mistä moni seiväshyppääjä on noussut maajoukkueeseen ja siellä järjestetään yhä vuosittain seiväskarnevaali.

Saavutukset:

Maailmanennätykset: Seiväshyppy 1962. Lisäksi sisäradoilla neljästi 1963.
Euroopan mestaruuskilpailut: Seiväshypyn kultamitali 1962.
Euroopan ennätykset: Seiväshyppy kuudesti 1962-1963. Lisäksi sisäradoilla kuudesti 1962-1963.
Pohjoismaiden mestaruudet: Seiväshyppy 1963.
Suomen mestaruudet: Seiväshyppy kahdesti 1962 ja 1964. Lisäksi sisäradoilla kahdesti 1962 ja 1964.
Suomen ennätykset: Seiväshyppy 7 kertaa 1962-1963. Lisäksi sisäradoilla kuudesti 1962-1963.

Omat ennätykset aikansa valossa:

Seiväshyppy: 510i 1963 (ME).

(Aulis Tiensuu.)

Urheilija_Landstrom_Eeles

Eeles Landström

Eelis Eenok ”Eeles” Landström

Synt. 3.1.1932 Viiala.

Olympiamitali, kaksi Euroopan mestaruutta, kolme Euroopan ennätystä, kahdeksan perättäistä Suomen mestaruutta sekä 13 Suomen ennätystä on huikea saavutusten sarja, johon Eeles Landström ylsi 10-vuotisen terässeiväsherruutensa aikana.

Eeles Landström vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Toijalassa, missä hän harrasti monipuolisesti eri lajeja pelaten jo 15-vuotiaana pesäpalloa Toijalan Pallo-Veikkojen SM-sarjajoukkueessa. Seiväshyppyyn häntä kannusti toijalalainen kolmien SM-kilpailuiden mitalimies Osmo Uotila. Esikuva oli myös Lontoon v. 1948 olympiakisojen hopeamitalimies Erkki Kataja. Eeles uskoi kykyihinsä ja ryhtyi tekemään tinkimättömästi ja päämäärätietoisesti työtä kehittyäkseen ja menestyäkseen vaativassa lajissa.

16-vuotiaana Eeles saavutti poikien SM-kilpailuissa hopeamitalin ja ylitti A-luokan tuloksen 373. Yhteensä hän voitti nuorten SM-kilpailuissa kaksi kulta- ja kaksi hopeamitalia. 19-vuotiaana hän saavutti Kalevan kisojen hopeamitalin ja teki kautta aikojen nuorimpana mestariluokan tuloksen 420. Edellisenä vuonna hän oli kautta aikojen nuorimpana ylittänyt neljä metriä.

Helsingin olympiakisat kiehtoivat kovasti 20-vuotiasta Eelestä, mutta tuon vuoden hypyt olivat sen verran vaihtelevia, etteivät ne riittäneet olympiajoukkueeseen seiväshyppääjänä. Eeles sijoittui kuitenkin kymmenottelun SM-kilpailussa kolmanneksi ja valittiin tämän kuninkuuslajin olympiaedustajaksi. Eeles otteli olympiastadionilla ennätyksensä ja sijoittui hienosti 14. sijalle.

Seuraavana vuonna Eeles voitti seiväshypyssä ensimmäisen Suomen mestaruutensa ja tekikin sen sitten kaikkiaan 8 vuotena peräkkäin. Ensimmäisen Suomen ennätyksen vuoro oli 16.6.1954, jolloin Valto Oleniuksen SE parani Helsingin olympiastadionilla sentin 432:een. Samana kesänä SE parani vielä kolmesti huipentuen Bernin EM-kilpailuissa, missä Eeleksen kyvyt ja taistelutahto ensimmäisen kerran olivat todella koetuksella. Pitkä raastava kisa toi lopulta jännittävän taistelun jälkeen Euroopan mestaruuden uudella SE:llä 440. Jukka Piironen täydensi suomalaismenestyksen uusimalla neljän vuoden takaisen pronssimitalinsa.

Helsingin olympiakisojen jälkeen Eeles oli siirtynyt opiskelemaan ja harjoittelemaan Alavudelle. Bernin kisojen jälkeen edessä oli vielä suurempi muutos, sillä hän pääsi yhtenä ensimmäisistä suomalaisurheilijoista stipendiaattina Yhdysvaltain yliopistoihin. Vuonna 1955 huikea tahti jatkui SE:n parantuessa viisi kertaa. Kaksi viimeisintä 447 Kouvolassa ja haamuraja 450 Helsingissä olivat myös Euroopan ennätyksiä. Melbournen olympiavuonna 1956 SE ja EE parani Hampurissa vielä sentin. Odotukset olympiakisoista olivat korkealla, mutta kilpailu ei eri syistä sujunut kuitenkaan toivotulla tavalla. Olympiakisojen 7. sijassa ei kuitenkaan ole hävettävää.

Vuoden 1958 EM-kilpailut pidettiin Tukholman tutulla olympiastadionilla. Jo alkukesästä SE parani kolmesti. Helsingin olympiastadionilla Suomi–Ranska-maaottelussa Eeles ylitti toisena eurooppalaisena maagisen 15 jalan korkeuden eli 457, mikä tuli jäämään hänen loistavan uransa parhaaksi tulokseksi. Tukholmassa nähtiin illan pimeydessä jälleen huikea finaali, missä teräsmies Eeles osoitti häikäisevän kovaa kuntoa sekä kypsää taktiikkaa ja hermojen hallintaa voittamalla kultamitalin tuloksella 450. Koko mitalikolmikko ylitti saman korkeuden. Eeleksen kultamitali oli noiden EM-kilpailuiden ainoa suomalaismitali.

Kahtena seuraavanakin vuonna 450 oli Eelekselle tusinatavaraa – hän ylitti sen 12 kertaa. Perheen kasvu ja työuran eteneminen Rosenlewin tehtaiden henkilöstöhallinnossa olivat lopettaa uran juuri v. 1960 Rooman olympiakisojen alla, mutta aktiiviuransa jälkeen suomalaisen seiväshypyn valmentamisen sydämenasiakseen ottanut Valto Olenius sai puhutuksi Eeleksen ympäri. Näin Roomassa käytiin jälleen seivästhrilleri vailla vertaa. Jenkit olivat kaksi parasta, mutta Eeles oli kolmas arvokisaennätyksellään 455 ja sai arvokkaan olympiamitalin hienon uransa kruunuksi. Se oli noiden olympiakisojen ainoa yleisurheilun suomalaismitali.

Kesällä 1961 Eeles vielä voitti mm. Pohjoismaiden mestaruuden tuloksella 450. Samana vuonna hän tuotti Yhdysvaltain suhteidensa avulla Suomeen ensimmäiset lasikuituseipäät hyppäämättä niillä enää itse. Mestarihyppääjän loistava ura päättyi yhdessä uskollisen työkalun, terässeipään, kanssa vuoteen 1961. Alkoi uusi lasikuituseipään aikakausi, mutta se on kokonaan toinen juttu.

Myöhemmin Eeles Landström valittiin kaksissa vaaleissa kansanedustajaksi. Landström on kirjoittanut kolme kirjaa; kaksi urheiluromaania ja omaelämäkerran. Hänen urheiluseuransa olivat Toijalan Vauhti vuoteen 1952 saakka sekä vuosina 1955-1957, Alavuden Urheilijat v. 1953-1954, Helsingin Kisa-Veikot v. 1958-1959 ja Rosenlewin Urheilijat -38 v. 1960-1961. Eläkkeelle jäätyään hän on asettunut Espanjan auringon alle.

Saavutukset:

Olympiakisat: Pronssimitali (1960).

Euroopan mestaruuskilpailut: Kaksi kultamitalia (1954 ja 1958).

Euroopan ennätykset: Kolmesti 1955-1956.

Pohjoismaiden mestaruuskilpailut: Kultamitali 1961.

Suomen mestaruudet: Kahdeksan kertaa peräkkäin 1953-1960.

Suomen ennätykset: 13 ulkoratojen SE:tä 1954-1958 ja 6 sisäratojen SE:tä 1952-1959.

Omat ennätykset aikansa valossa:

(Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.)

100 m 11,3 1953 (ME 10,2).
400 m 56,2 1952 (ME 45,8).
1500 m 4.58,8 1951 (ME 3.43,0).
110 m aj 16,2 1954 (ME 13,5).
Korkeus 185 1955 (ME 212).
Seiväs 457 1958 (ME 478).
Pituus 696 1954 (ME 813).
Kuula 11,81 1952 (ME 17,95).
Kiekko 37,53 1953 (ME 58,10).
Moukari 47,29 1957 (ME 68,54).
Keihäs 58,49 1953 (ME 80,41).
10-ottelu 5694* (ME 7887*).

(*= Nykyisen pistetaulukon mukaan Landströmin tulos olisi 6147 ja tuolloinen ME 7592.)

(Aulis Tiensuu.)

Historia_Ritola-ja-Nurmi

Ville Ritola

Viljam ”Ville” Ritola (ent. Koukkari)

Synt. 18.1.1896 Peräseinäjoki.
† 24.4.1982 Helsinki.

Ville Ritola kilpaili v. 1924 olympiakisoissa 8 päivänä peräkkäin ja voitti neljä kulta- ja kaksi hopeamitalia. Se on enemmän kuin kukaan muu yleisurheilija on yksistä olympiakisoista voittanut.

Ville Ritola muutti suuren sisarusparvensa jäljissä 17-vuotiaana Amerikkaan. Työ oli nuoren Villen elämän sisältö. Kiinnostus juoksemiseen syttyi Hannes Kolehmaisen, Ville Kyrösen ja monen muun amerikansuomalaisen esimerkin innoittamana, koska näin oli mahdollista hankkia lisätuloja. Ritolan kilpaura alkoi todenteolla vasta vuonna 1919 eli iässä, jossa kaikki Suomen suurjuoksijat Kolehmainen, Nurmi ja Virén olivat jo olympiavoittajia.

Ritola oli ehdolla jo v. 1920 Antwerpenin olympiakisoihin. Matka kuitenkin peruuntui kahdesta syystä: Ville oli keväällä 1920 tavannut tulevan vaimonsa eikä hennonut jättää häntä olympiamatkan takia. Toinen syy oli taloudellinen, rahakas kerrostalotyömaa Manhattanilla.

Kun Ritola voitti eri matkoilla yhteensä 17 Yhdysvaltain mestaruutta, alkoi taistelu siitä, edustaako Ritola Pariisin olympiakisoissa v. 1924 Suomea vai Yhdysvaltoja. Ritola oli tiukasti suomalainen, vaikka taloudelliset houkutukset ja pulakausi häntä koettelivatkin. Talvella 1924 hän tuli amerikansuomalaisten keräysvarojen turvin Suomeen ja juoksi toukokuussa olympiakisojen valintakilpailussa vesisateessa 10000 metrin maailmanennätyksen 30.35,4.

Olympiakisojen 10000 metriä Ritola voitti jälleen maailmanennätyksellä 30.23,2. Ainoan uhkaajan Paavo Nurmen ei annettu juosta tätä matkaa ja he kohtasivat vasta 5000 metrin loppukilpailussa. Taistelusta tuli ankara, sillä eroa oli vain 0,2 sekuntia Nurmen eduksi.

10000 metrin jälkeen Ritola juoksi peräkkäisinä päivinä estejuoksun ja 5000 metrin alkuerän ja estejuoksun voitokkaan loppukilpailun. Kaksi päivää myöhemmin suomalaiset juoksukuninkaat kohtasivat toisensa maastojuoksussa – kilpailussa, josta on tullut yksi maailman kuuluisimpia. Ankarassa helteessä usea kilpailija pyörtyi ja joutui keskeyttämään.

Nurmi ja Ritola hallitsivat maastojuoksua mielin määrin. Ritolakin koki selkeän tappion, sillä Nurmi juoksi ehkä uransa parhaan juoksun ja jätti häntä 10,65 kilometrin matkalla lähes puolitoista minuuttia. Ritola palkittiin hopeamitalilla ja joukkuekilpailun kultamitalilla. Heti seuraavana päivänä 3000 metrin joukkuejuoksussa Nurmi ja Ritola olivat taas kaksi parasta, mikä yhdessä Elias Katzin viidennen sijan kanssa takasi Suomelle tässäkin lajissa kultamitalin.

Helmikuussa 1925 huippukuntoinen Ritola juoksi hallissa kuudella eri matkalla alle ulkoratojen ME:n. Amsterdamin olympiakisoissa v. 1928 kohtasivat vanhat taistelukumppanit. Nurmi voitti 10000 metriä niukasti ennen Ritolaa, mutta 5000 metrillä rampa Ritola löi ramman Nurmen kahdella sekunnilla. Molemmat olivat kolhineet itseään estejuoksun alkuerissä niin pahoin, että Ritola keskeytti loppukilpailussa. Estejuoksun voitti Toivo Loukola ja Nurmi oli toinen.

Kun urheilu-ura päättyi, oli aika paneutua tosimielellä rakennusmiehen työhön. Tässäkin asiassa Ritola oli legendaarinen, sillä vain todelliset rämäpäät uskalsivat tehdä samaa korkeiden pilvenpiirtäjien rakennuspalkeilla, kuin peloton suomalainen. Urheilun huippusuorituksien ja kovien työponnistuksien ohella hänen holtittomasta alkoholin käytöstään mainitaan usein.

Vanheneva, reumatismin vaivaama ”Peräseinäjoen susi” palasi Suomeen v. 1971. Paavo Nurmi järjesti hänelle Helsingin Lauttasaaresta asunnon, kotipitäjä Peräseinäjoki hankki hänelle patsaan ja valtio myönsi urheilijaeläkkeen. Ritolasta on kirjoitettu kaksi kirjaa, joista Ossi Viidan Suden hetkiä antaa hänestä kaunistelemattoman, elämän makuisen kuvan.

Ville Ritola edusti Yhdysvalloissa v. 1919-1932 Finnish-American Athletic Clubia ja olympiavuosina Suomessa asuessaan v. 1924 Tampereen Pyrintöä sekä v. 1928 Helsingin Tovereita.

Saavutukset:

Olympiakisat: Viisi kultamitalia. (10000 m, 3000 m estejuoksu, maastojuoksun joukkuekilpailu ja 3000 metrin joukkuekilpailu 1924. 5000 m 1928.) Kolme hopeamitalia. (5000 m ja maastojuoksu 1924. 10000 m 1928.)

Maailmanennätykset: 3000 m 1925. 2 mailia 1925. 3 mailia 1925. 5000 m 1925. 5 mailia 1924. 6 mailia kahdesti 1924. 10000 m kahdesti 1924. 3000 m estejuoksu 1925. 2 mailin estejuoksu 1925. Yhteensä 11. (IAAF vahvisti näistä vain 10000 metrin ME:t. Ohessa on mainittu ne sisäratojen ME:t, jotka olivat parempia kuin tuolloiset ulkoratojen ME:t. Lisäksi lukuisia muita sisäratojen maailmanennätyksiä eri matkoilla.)

Yhdysvaltain mestaruudet: 6 mailia, 10 mailia, 2 mailin estejuoksu, maastojuoksu ja maastojuoksun joukkuekilpailu 1922-1928. Yhteensä 17.

Suomen ennätykset: 3000 m 1925. 5000 m 1925. 10000 m kahdesti 1924. 3000 m ej 1924 ja 1925. Yhteensä 6. (Lisäksi lukuisia mailimatkojen Suomen ennätyksiä ja sisäratojen Suomen ennätyksiä eri matkoilla.)

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen väliaikoja tai vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.

1500 m 3.58,3 1924 (ME 3.53,0+).
Maili 4.22,2i 1925 (ME 4.10,4).
3000 m 8.26,8i+ 1925 (ME).
2 mailia 9.03,8i 1925 (ME).
3 mailia 13.56,2i 1925 (ME).
5000 m 14.23,2i 1925 (ME).
4 mailia 19.22+ 1924 (ME 19.16,0).
5 mailia 24.15+ 1924 (ME).
6 mailia 29.16,8+ 1928 (ME 29.03,9+).
10000 m 30.19,4 1928 (ME 30.06,1).
10 mailia 51.04,2 1923 (ME 50.40,6).
Maraton 2.21.44,8* 1922 (ME 2.29.39,2).
3000 m ej 9.18,6i+ 1925 (ME).
2 mailin ej 9.59,4i 1925 (ME).

(*= Bostonin maratonilla, jonka pituudeksi on sittemmin todettu 39,7 km. Tulos vastaa täydellä maratonilla n. 2.31.)

(Seppo Martiskainen.)

Urheilija_Wilen_Erik

ERIK WILEN

Erik Wilén

Synt. 15.7.1898 Helsinki.
†23.7.1982 Helsinki

Erik Wilén on kaikkien aikojen eniten SM-kilpailuiden mitaleja voittanut yleisurheilija. Hän saavutti pitkän uransa aikana 50 kultamitalia (29 yksilölajeissa ja 21 viestinjuoksuissa), 15 hopeamitalia ja 8 pronssimitalia. Vuonna 1924 Pariisissa hänet palkittiin olympiakisojen hopeamitalilla 400 metrin aitajuoksussa.

Erik Wilén ilmestyi HIFK:n yleisurheiluharjoituksiin Eläintarhan kentälle 16-vuotiaana vuonna 1915. Siitä alkoi ainutlaatuisen pitkä ja menestyksellinen juoksijanura. Erik – tai Erkka, jonka nimisenä hänet paremmin tunnettiin – nousi nopeasti Suomen kansalliselle huipulle. Ensimmäiset SM-kilpailuiden mitalinsa hän saavutti jo 18-vuotiaana vuonna 1916.

Erik Wilénin ura SM-kilpailuissa on todellinen aarreaitta. Ensiesiintyminen SM-kilpailuissa tapahtui siis vuonna 1916. Viimeisen kerran Erkka kilpaili SM-kilpailuissa vuonna 1933. Väliin mahtuu uskomaton määrä SM-mitaleja. Yksilölajeissa kultamitaleja kertyi vuosina 1918-1932 peräti 29.

Kultamitalisarja varsinkin 400 metrin aitajuoksussa on huikea: 12 voittoa. Tässä lajissa Erkka ei SM-kilpailuissa hävinnyt kenellekään vuoden 1917 jälkeen. Hän on kaikkien aikojen sekä nuorin että vanhin Suomen mestari tässä lajissa.

Myös 400 metrin juoksussa ja 110 metrin aitajuoksussa Erkka teki vakuuttavaa jälkeä: nelosella 6 mestaruutta ja pika-aidoissa 7. Voittojen luetteloon pitää vielä lisätä kaksi mestaruutta 800 metrillä sekä 100 metrin ja 200 metrin voitot vuonna 1919.

HIFK:lla oli Erik Wilénin aikoihin mahtava juoksijakaarti. Paraatilaji oli 4x400 metrin viestinjuoksu. Erkan aktiivikaudella HIFK nappasi tässä lajissa mestaruuden kaikkina vuosina paitsi 1916, 1928, 1929 ja 1932. Näinäkin vuosina HIFK oli hopealla. Erkka oli joukkueessa kaikkina vuosina paitsi vuonna 1927, jolloin revähdys jalassa esti osallistumisen. Tästä yhdestä lajista kertyi Erkan palkintokaappiin siten 13 kultamitalia ja 4 hopeamitalia!

Pikaviestissä Erkka oli HIFK:n voittajajoukkueessa kuusi kertaa. 4x800 metrin mestaruuksiakin hän voitti kaksi. Kun Erik Wilénin kaikki kultamitalit lasketaan yhteen, nousee määrä ihmeelliseen tasalukuun: 50. Se on luku, jonka lähelle kukaan muu ei ole päässyt eikä tule pääsemään.

Erik Wilén oli äärimmäisen luotettava myös maaotteluratsuna. Erkka osallistui yhtä lukuunottamatta Suomen kaikkiin 12 ensimmäiseen maaotteluun vuosina 1922-1934.

Erik Wilénin pitkään uraan mahtuu huikeita kohokohtia. Suurin saavutus on epäilemättä vuoden 1924 Pariisin olympiakisojen hopeamitali 400 metrin aitajuoksussa. Loppukilpailussa Erkka aloitti suhteellisen rauhallisesti. Takakaarteessa hän aloitti kovan loppukirin, joka lopulta nosti hänet kolmanneksi. Voittaja oli Yhdysvaltain Frank Morgan Taylor maailmanennätyksellä 52,6. Hämmästys oli suuri, kun Suomen lippu nostettiin salkoon hopeamitalin merkiksi. Toiseksi tulleen Yhdysvaltain Charles Brookinsin juoksu oli hylätty virheellisen aidanylityksen takia.

Silloisen käytännön mukaan aikoja ei yleensä otettu muille kuin voittajalle. Muiden ajat arvioitiin välimatkan perusteella. Aikalaislähteiden mukaan Wilénin ajaksi saatiin 53,8. Nyttemmin tilastoitsijat ovat tutkineet valokuvat ja ajat uudestaan. Kansainvälisen yleisurheilutilastoitsijoiden liiton (ATFS) julkaisussa on Erik Wilénin tulokseksi arvioitu 53,6.

Euroopan yleisurheilukerma kokoontui heinäkuun alussa vuonna 1923 juhlistamaan Göteborgin 300-vuotista historiaa. Erkka oli tuolloin huippuvireessä ja saavutti upean voiton 400 metrin juoksussa ennen ruotsalaista olympiakisojen mitalimiestä Nils Engdahlia ja hollantilaista Adriaan Paulenia, joka myöhemmin toimi Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) pitkäaikaisena presidenttinä. Wilénin aika oli loistava 49,0. Se kesti Suomen ennätyksenä yli 10 vuotta.

Erik Wilén oli lyhyen ajan myös 800 metrin Suomen ennätyksen haltija. Tämä ennätys syntyi juoksulegendojen Erik Wilénin ja Paavo Nurmen ainoassa kohtaamisessa vuoden 1921 Kalevan Kisoissa Kotkassa. Jännitys oli huipussaan, kun lähtölaukaus pamahti. Wilén säntää johtoon, Nurmi ohittaa hänet 200 metrin kohdalla. Nurmen 400 metrin väliaika on kova 54,8, Erkka seuraa varjona. 80 metriä ennen maalia Erkka aloittaa hurjan kirin, Nurmi ei pysty vastaamaan. Vaikka molemmat uupuvat kovaan alkuvauhtiin, niin Erkan voittoaika 1.57,0 on uusi Suomen ennätys.

Saavutukset:

Olympiakisat: Hopeamitali (400 metrin aitajuoksu 1924).

Suomen mestaruudet: 100 m 1919. 200 m 1919. 400 m kuudesti 1919-1924. 800 m kahdesti 1921-1922. 110 m aitajuoksu 7 kertaa 1921-1926 ja 1933. 400 m aitajuoksu 12 kertaa 1918-1920, 1923-1928 ja 1930-1932). 4x100 m kuudesti 1916-1920, ja 1922. 4x400 m 13 kertaa 1917-1926, 1930-1931 ja 1933. 4x800 m kahdesti 1931 ja 1933. Yhteensä 50.

Suomen ennätykset (myös silloisten sääntöjen mukaan vahvistamattomat, mutta nykyisin ennätyskelpoiset tulokset): 200 m neljästi 1919-1924. 400 m kuudesti 1919-1923. 800 m 1921, 110 m aitajuoksu kolmesti 1923-1926. 200 m aitajuoksu 1925. 400 m aitajuoksu kuudesti 1919-1924. 4x100 m neljästi 1917-1923. 4x400 m viidesti 1919-1923. (Viestinjuoksuissa lisäksi useita seurajoukkueiden Suomen ennätyksiä ja harvoin kilpailtujen matkojen Suomen ennätyksiä 1915-1930.) Yhteensä 30.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

(Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.)

60 m 7,1 1922 (ME 6,7+).
100 m 11,0 1919 (ME 10,6).
150 m 17,1 1920 (ME 16,0).
200 m 22,2 1924 (ME 21,2).
300 m 35,7 1925 (ME 33,2).
400 m 49,0 1923 (ME 47,1+).
800 m 1.57,0 1921 (ME 1.51,5+).
1500 m 4.21,0 (ME 3.52,6).
5000 m 17.25,0 (ME 14.28,2).
110 m aj 15,3 1931 (ME 14,3+).
200 m aj 28,0 1925 (ME 23,7+).
400 m aj 53,6 1924 (ME 52,6).
Korkeus 170 1917 (ME 201).
Pituus 697,5 1923 (ME 769).
3-loikka 13,59 1918 (ME 15,62).
Kuula 11,42 (ME 15,54).
Kiekko 35,45 (ME 48,27).
Keihäs 46,31 (ME 66,10).
Vauhditon korkeus 143,5 (ME 167).
Vauhditon 3-loikka 9,23 (ME 10,89).

(Huom! Heittojen, pitkänmatkanjuoksujen ja vauhdittomien hyppyjen ennätysajankohtaa ei vielä ole tutkimuksissa kyetty vahvistamaan. Näiden lajien yhteydessä mainittu ME on Wilénin parhaan kesän 1924 päättyessä voimassaollut ME.)

(Johan Åström.)

Historia_Akilles_Jarvinen

AKILLES JÄRVINEN

Akilles "Aki" Eero Johannes Järvinen

Synt. 19.9.1905 Jyväskylä.
† 7.3.1943 Tampere.

Aki(lles) Järvinen saavutti kymmenottelussa kaksi olympialaista hopeamitalia, Amsterdamissa v. 1928 tuloksella 7931,500 (6645 nykytaulukolla) ja Los Angelesissa v. 1932 tuloksella 8292,480 (6879). Järvinen yritti vielä kolmannen kerran kymmenottelua olympiakisoissa Berliinissä v. 1936, mutta yritys päättyi keskeyttämiseen ensimmäisen päivän viidenneltä tilalta.

Aki Järvinen oli todellisen urheilijaperheen jäsen. Hänen isänsä Verner ja nuorempi veli Matti olivat olympiavoittajia, vanhempi veli Kalle kuulantyönnön olympiaedustaja ja Suomen ennätysmies ja veljeksistä vanhin Yrjö SM-kilpailuiden keihäänheiton pronssimitalimies.

Kilpailemisen Aki Järvinen aloitti vuonna 1923. Jo samana vuonna kotikaupungissaan Tampereella hän voitti SUL:n poikaurheilupäivillä neljä lajia (110 metrin aitajuoksun, pituushypyn, kolmiottelun ja 4x100 metrin viestinjuoksun Tampereen Pyrinnön joukkueessa) sekä saavutti lisäksi vielä eri yksilölajeissa kaksi kolmatta sijaa ja yhden neljännen sijan.

Ensimmäinen Järvisen huippulaji oli kolmiloikka, missä hän saavutti SM-kilpailuissa hopeaa v. 1925 ja oli samana vuonna myös Suomi–Ruotsi-maaottelussa. Maaotteluita Järviselle kertyi v. 1925-1936 kaikkiaan 13, joissa hän edusti Suomea seitsemässä eri yksilölajissa ja kahdessa eri viestinjuoksussa. Tuohon aikaan maaotteluiden huipentumana juostiin usein ruotsalaisviesti, missä osuudet olivat 100, 200, 300 ja 400 metriä. Järvinen juoksi yleensä 300 metrin osuuden.

Ensimmäisen kymmenottelunsa Aki Järvinen suoritti Tampereella 6-7.9.1926 Pyrinnön jäsentenvälisissä kilpailuissa voittaen kilpailun tuloksella 7172,405. Mainitulla tuloksella hän oli sen vuoden maailmantilaston kolmas. Järvisen viimeinen ottelu oli edellä mainittu Berliinin olympiakisojen keskeytykseen päättynyt yritys. Näiden väliin mahtui seitsemän läpivietyä ottelua ja Viipurissa SM-kilpailuissa 19-20.7.1930 hän saavutti maailmanennätyksen 8255,475.

Vuoden 1932 Los Angelesin olympiakisojen kymmenottelussa Järvinen teki epävirallisen ME:n, joka oli tosin voimassa vain puoli minuuttia. Lyhyt voimassaoloaika johtui siitä, että Järvinen teki omaa maailmanennätystään paremman tuloksen tultuaan maaliin 1500 metrin juoksussa, mutta samassa erässä juoksi myös kilpailun voittaja Yhdysvaltainn James Bausch, joka saapui viimeisen lajin maaliin tasan puoli minuuttia Järvisen jälkeen.

Järvinen voitti Suomen kymmenottelumestaruuden myös vuonna 1931 ollen tuloksellaan 8160,446 sen vuoden maailmantilaston toinen. Viisiottelussakin hän voitti Suomen mestaruuden vuonna 1928 oltuaan edellisenä vuonna jo toisena.

Moniotteluiden lisäksi Järvinen menestyi myös yksittäislajeissa saavuttaen juoksuissa yhteensä kuusi Suomen mestaruutta. Muita palkintosijoja SM-kilpailuissa hän saavutti v. 1925-1934 kaikkiaan 12, joista kaksi viestinjuoksuissa.

Uransa loppupuolella Järvinen keskittyi juoksuihin rikkoen 400 metrin aitajuoksussa Suomen ennätyksen v. 1933 ja saavuttaen seuraavana vuonna Torinon EM-kilpailuissa jälleen uudella Suomen ennätyksellä hopeamitalin. Vielä v. 1936 hän saavutti Suomen ennätyksen 200 metrin aitajuoksussa.

Kun Järvinen palkittiin Amsterdamin olympiakisoissa kymmenottelun hopeamitalilla, kullan voitti toinen Tampereen Pyrinnön mestariurheilija Paavo Yrjölä maailmanennätyspistein 8053,290. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kaikilla myöhemmillä pistetaulukoilla laskien Järvinen olisi ollut voittaja. Los Angelesissa puolestaan Bausch voitti tuloksella 8462,235 ja hän olisi voittanut myös, mikäli käytössä olisi ollut vuoden 1934 ns. Ohlsin taulukko. Kaikilla tätä myöhemmillä taulukoilla Järvisen pisteet olisivat kuitenkin olleet paremmat.

Akilles Järvinen sai surmansa koelennolla olleen hävittäjän alassyöksyssä Tampereella jatkosodan aikana.

Saavutukset:

Olympiakisat: Hopeamitali kahdesti (kymmenottelu 1928 ja 1932).

Maailmanennätykset: Kymmenottelu 1930 sekä epävirallisesti 1932 (puolen minuutin ajan).

Euroopan mestaruuskilpailut: Hopeamitali (400 metrin aitajuoksu 1934).

Suomen mestaruudet: 200 metrin juoksu kolmesti 1929-1931. 400 metrin juoksu 1930. 400 metrin aitajuoksu kahdesti 1933 ja 1934. Viisiottelu 1928. Kymmenottelu kahdesti 1930 ja 1931. Yhteensä 9.

Suomen ennätykset: 200 metrin juoksu 1930. 200 metrin aitajuoksu 1936. 400 metrin aitajuoksu kahdesti 1933 ja 1934 sekä epävirallinen ennätys 1934. Kymmenottelu kahdesti 1930 ja 1932. Yhteensä 6 (7).

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu + -merkinnällä.

100 m 10,9 1930, 10,7w 1934 (ME 10,3).
200 m 21,9 1930 (ME 21,0).
400 m 49,1 1931 ja 49,0oz 1934 (ME 47,0).
1500 m 4.42,0 1928 (ME 3.51,0).
110 m aj 15,2 1930 (ME 14,4).
200 m aj 25,4 1936 (ME 23,4t +)
400 m aj 53,7 1934 (ME 50,6).
Korkeus 180 1925 (ME 203).
Seiväs 360 1930 (ME 430).
Pituus 712 1930 (ME 793).
3-loikka 14,34 1926 (ME 15,52).
Kuula 14,10 1936 (ME 17,40).
Kiekko 37,94 1931 (ME 51,73).
Keihäs 63,25 1933 (ME 76,10).
5-ottelu 3717,300 1928 (ME 3991,095). Sarja: (670, 55,88, 23,6, 34,41, 4.45,3).
10-ottelu 8292,480 1932 (ME 8462,235). Sarja: (11,1, 700, 13,11, 175, 50,6, 15,7, 36,80, 360, 61,00, 4.47,0).
10-ottelun lajiennätyksien summa 8777,575 (nykytaulukon mukaan 7267).

oz = over-sized = Tulos on tehty normaalia pidemmällä radalla. (1000 metrin ravirata.)
t = turn = Tulos on epävirallinen kaarreratojen ME. 1930-luvulla vahvistettiin 200 metrin aitajuoksussa vain suoralla radalla tehdyt ennätykset. Virallinen 220 jaardin aitajuoksun ME oli 22.6.

(Ari Sopanen.)

Urheilija_Yrjola_paavo

PAAVO YRJÖLÄ

Paavo Ilmari Yrjölä

Synt. 18.6.1902 Hämeenkyrö.
† 11.2.1980 Hämeenkyrö.

Maanviljelijä Paavo Yrjölä voitti kymmenottelun Amsterdamin olympiakisoissa v. 1928 maailmanennätyksellä 8053,290 pistettä. Yrjölä suoritti tosiasiassa 11-ottelun. Hän joutui juoksemaan 110 metrin aitajuoksun kahteen kertaan, koska ensimmäisessä juoksussa oli kahdeksas aita sijoitettu väärään kohtaan.

Amsterdamin lisäksi Yrjölä oli yhdeksäs Pariisin olympiakisoissa v. 1924 ja kuudes Los Angelesin olympiakisoissa v. 1932. Pariisissa Yrjölä oli kymmenottelijoista paras kuulantyönnössä. Amsterdamissa hän oli paras sekä kuulantyönnössä että kiekonheitossa ja myös korkeushypyssä kahden muun kilpailijan kanssa samalla tuloksella. Amsterdamissa hän osallistui myös yksilölajeihin. Kuulantyönnössä hän oli yhdeksäs ja karsiutui korkeushypyn finaalista.

Hiihto oli Paavo Yrjölän ensimmäinen urheilulaji. Hänen ensimmäinen palkintonsa oli markan rahaa muistuttava voittomitali Kyröskosken Ponnen sarjahiihdoista v. 1917. Pohjois-Hämeen suojeluskuntain hiihtomestaruuskilpailut Nokialla v. 1920 olivat hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä muissa kuin jäsentenvälisissä kilpailuissa.

Pikku hiljaa Yrjölä siirtyi yleisurheilun pariin ja suojeluskuntajärjestön mestaruuskilpailuissa Lahdessa v. 1921 hän kilpaili ensimmäistä kertaa kansallisen tason kilpailuissa viisiottelussa sijoituksen ollessa 7:s. Myöhemmin Yrjölä osallistui näihin otteluihin vielä viisi kertaa saavuttaen kolme voittoa, yhden toisen sijan ja yhden kolmannen sijan.

Ensimmäisen kymmenottelunsa Yrjölä suoritti SM-kilpailuissa Tampereella 21-22.6.1922 tullen kolmanneksi. Kilpailu-uransa aikana hän otteli kaikkiaan 17 kymmenottelua, joista viimeisen Los Angelesin olympiakisoissa 5-6.8.1932. Kaikki ottelunsa Yrjölä suoritti loppuun keskeyttämättä kertaakaan eikä hän jäänyt käymissään otteluissa kertaakaan ilman tulosta missään yksittäisessä lajissa. Kymmenottelun Suomen mestaruuden hän voitti viidesti ja oli kerran toinen.

Yrjölä teki kolme virallista ja yhden epävirallisen kymmenottelun maailmanennätyksen. SM-kilpailuissa v. 1926 Viipurissa hän otteli 7832,030. Hänen virallinen tuloksensa oli kuitenkin 1 pisteen huonompi, koska IAAF:n pistetaulukossa oli painovirhe 400 metrin ajan 52,4 kohdalla. Viralliseksi ME:ksi tulos hyväksyttiin muodossa 7820,930, mikä taas johtui siitä, että 110 metrin aitajuoksussa ja 1500 metrin juoksussa tulokset pyöristettiin sekunnin viidesosiin.

Myös seuraavan vuoden SM-kilpailuissa Helsingissä Yrjölä teki uuden ME:n. Suomalaisessa lehdistössä iloittiin, että silloin käytössä olleella taulukolla ylitettiin ensimmäisen kerran 8000 pisteen raja tuloksella 8018,990. Kuitenkin viralliseksi ME:ksi tulos hyväksyttiin muodossa 7995,190. Tämä johtui siitä, että IAAF muutti 100 metrin tuloksen 11,7:stä 11,8:aan, koska ajanottajien kolme kelloa olivat näyttäneet aikoja 11,5, 11,8 ja 11,8.

Parhaan sarjansa Yrjölä otteli Tanskassa 9-10.7.1930 Aalborgissa tuloksena 8117,300. Tulos ylitti ME:n, muttei sitä koskaan virallisesti hyväksytty järjestäjien IAAF:lle antamassa raportissa olleiden epäselvyyksien vuoksi. ME olisi jäänyt lyhytaikaiseksikin, sillä Yrjölän kova kilpakumppani Akilles Järvinen rikkoi sen kymmenen päivää myöhemmin.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä harrastetussa viisiottelussa Yrjölä saavutti kolme Suomen mestaruutta. Viisiottelu ei ollut IAAF:n ME-laji, mutta Yrjölä otteli epävirallisen ME:n hieman oudoissa oloissa SM-kilpailuissa Helsingissä 26.8.1928. Paremmuus laskettiin sijoituspisteiden eikä tulospisteiden perusteella ja Yrjölä hävisi kaksi sijoituspistettä Akilles Järviselle. Yrjölän epäviralliset ME-pisteet olivat 3991,095, mutta voittaja Järvisen pisteet vain 3717,300.

Paavo Yrjölä asui koko ikänsä Kyröskoskella, missä ei ollut hänen aktiiviaikanaan edes urheilukenttää, joten hän harjoitteli kotitilalleen tehdyillä urheilupaikoilla. Lähes koko uransa ajan hän edusti kuitenkin Tampereen Pyrintöä. Yrjölän mielilajeja oli kuulantyöntö, missä hän saavutti kaksi Suomen mestaruutta. Hänen poikansa Matti jatkoi perheen kuulantyöntöperinteitä moninkertaisena Suomen mestarina ja Suomen yleisurheilumaajoukkueen kapteenina.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (kymmenottelu 1928)

Maailmanennätykset: Kymmenottelu 1926, 1927, 1928 ja 1930. Viisiottelu 1928. Yhteensä 5.

Suomen mestaruudet: Korkeushyppy 1928. Kuulantyöntö kahdesti 1925 ja 1926. Viisiottelu kolmesti 1925-1927. Kymmenottelu viidesti 1925-1929. Yhteensä 11.

Suomen ennätykset: Kymmenottelu viidesti 1925-1930.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.

100 m 11,5 1929 (ME 10,4).
200 m 23,8 1926 (ME 21,1+).
400 m 51,9 1931 (ME 47,0).
1500 m 4.28,5 1931 (ME 3.49,2).
110 m aj 15,5 1930 (ME 14,4).
Korkeus 187 1928 (ME 203).
Seiväs 330 1926 (ME 425).
Pituus 676 1930 (ME 793).
Kuula 14,72 1930 (ME 16,04).
Kiekko 43,26 1928 (ME 48,20).
Keihäs 62,15 1928 (ME 71,01).
5-ottelu 4067,745 1931 (ME 4078,830). Sarja: (653, 57,89, 23,8, 41,20, 4.28,5).
10-ottelu 8117,300 1930 (ME). Sarja: (11,6, 676, 14,72, 185, 53,2, 16,1, 39,66, 310, 58,88, 4.37,5).
10-ottelun lajiennätyksien summa 8663,705 (nykytaulukon mukaan 7090).

Huom! Seuraavien eri lähteissä mainittujen tuloksien aikaa ja paikkaa emme ole toistaiseksi voineet vahvistaa:

400 m 51,7 1931.
1500 m 4.26,8.
Kiekko 43,34 1929.

(Ari Sopanen.)

Historia_Taipale_Armas

ARMAS TAIPALE

Armas Rudolf Taipale

Synt. 27.7.1890 Helsinki. † 9.11.1976 Helsinki.

Helsingin Kisa-Veikkojen kiekonheittäjä Armas Taipale voitti olympiakisoissa kaksi kultamitalia ja heitti kaksi kertaa yli virallisen maailmanennätyksen.

Armas Taipale oli lempinimensä 'Iso-Armas' mukaisesti komea ilmestys, olihan miehellä mittaa kokonaista 191 senttiä ja painoa 90 kiloa. Taipale tuli vaatimattomista oloista, sillä hänen äitinsä toimi pyykkärinä. Mutta niin vain pojalla oli sisua pyrkiä elämässään eteenpäin. Urheilu oli yksi väylä, mutta ei ainoa. Siinä ohessa Taipale luki tuomariksi saakka ja esiintyy mm. Tukholman olympiakisoissa otetuissa kuvissa ylioppilaslakki päässään, kuten sen aikainen tapa edellytti.

Vuonna 1908 Normaalilyseon oppilas Taipale heitti koululaiskilpailuissa molempien käsien kiekonheitossa 61,09. Taipaleen luontaiset heittäjänlahjat tulivat esiin jo seuraavana vuotena, jolloin 10. lokakuuta syntyi 250 cm:n renkaasta tulos 41,86. Hyvä tulos 19-vuotiaalle tulokkaalle nykyäänkin. Omana aikanaan se oli maailman huippuluokkaa, olihan Martin J. Sheridanin samana päivänä heittämä epävirallinen maailmanennätys vain 1,68 metriä parempi.

Taipaleen oli tuonut Helsingin Kisa-Veikkoihin valmentaja Jaakko J. Mikkola, joka "oli nähnyt erään koulupojan heittävän kiekkoa vallan tavattomasti. Emme olleet aluksi uskoneet Mikkolan tavattomia kehumisia, mutta ne tulokset, mitkä Taipale saavutti kilpailuissa, saivat meidän pian vakuutetuiksi siitä, että hän oli kuoressaan oleva maailmanmestari". Näin kirjoitti seuran puheenjohtaja Juho Halme HKV:n viisivuotishistoriikissa vuonna 1914.

Taipaleen ura huipentui kahteen kultamitaliin Tukholman olympiakisoissa 1912 ja hopeamitaliin Antverpenin olympiakisoissa 1920. Taipale ylitti myös kahdesti ME:n, mutta kumpaakaan tulosta ei ole hyväksytty viralliseksi ennätykseksi. SM-kilpailuissa Taipale saavutti kiekonheitossa 8 mitalia, joista kultaisia oli kolme. Lisäksi tuli kaksi mestaruutta sivulajissa kuulantyönnössä.

Taipaleen nimeen liitetään ns. aaltotyylin kehittäminen. Sitä käytettiin erityisesti 1910-1920-luvuilla ja siinä pyörähdykseen liittyi kiekkokäden askelrytmiä mukaileva korkeussuuntainen aaltoliike. Seurauksena oli pitkä ja tavattoman voimakas veto, jolla kiekko sai ennen näkemätöntä kyytiä. Pyörähdysnopeus kuitenkin jäi nykyistä hitaammaksi.

Harri Eljanko luonnehti v. 1936 Taipaletta "loistavimmaksi nimeksemme kiekonheiton alalla", mutta totesi, että hänessä "oli liikaa boheemia, jotta hän olisi jaksanut pitää yllä kuntoaan vuodesta vuoteen". Vuodesta 1916 kiekonheitto jäi kokonaan ja Taipaleen mielenkiinto kohdistui muihin urheiluharrastuksiin: hän oli raskaansarjan edustajamme kreikkalais-roomalaisen painin Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa v. 1920 ja saavutti SE:n jalkapallon pituuspotkussa.

Vuoden 1920 Antverpenin olympiakisojen lähestyminen herätti Taipaleen muista harrastuksista ja hän oli Suomen tilastoykkönen vv. 1919 ja 1920. Antwerpenista oli tuloksena olympiahopea seuratoveri Elmer Niklanderin jälkeen. Kolmansiin olympiakisoihinsa Taipale osallistui Pariisissa v. 1924, mutta tuloksena oli vain 10:s sija ja karsiutuminen loppukilpailusta. Olympiakisojen jälkeen hän kuitenkin heitti Ranskassa huipputuloksen 47,65.

Vuonna 1923 Taipale matkusti Amerikkaan ja palasi sieltä takaisin Suomeen vasta v. 1974 pari vuotta ennen kuolemaansa. Hän vaikutti New Yorkissa ja hankki toimeentulonsa fysikaalisen hoitolaitoksen omistajana. Suomessa juristin koulutuksen saaneena Taipale osallistui aktiivisesti Amerikan suomalaisten yhdistystoimintaan. Vanhan kotimaan lisäksi mielessä säilyi myös vanha rakkaus urheiluun. Taipale oli puuhaamassa Amerikassa olympiakeräyksiä ja järjestämässä suomalaismaratoonarien osallistumista Bostonin maratonille.

Martti Jukola toteaa Taipaleesta Huippu-urheilun historiassa v. 1935: "Hän oli kasvanut todella päätään pidemmäksi koko aikakauttaan ja hän kuuluu kiistämättömästi siihen urheilumme harvinaiseen, aikansa yläpuolella olleiden huippumestarien neliapilaan, johon hänen lisäkseen voimme lukea vain Hannes Kolehmaisen, Paavo Nurmen ja Matti Järvisen." Ylisanoja tai ei, Suomen yleisurheilun suuria nimiä Taipale on joka tapauksessa.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kaksi kultamitalia (kiekonheitto 1912 ja molemminpuolinen kiekonheitto 1912). Hopeamitali (kiekonheitto 1920).

Maailmanennätykset: Kiekonheitto kahdesti 1913. (Näitä tilastokelpoisia tuloksia ei vahvistettu maailmanennätykseksi, mutta toinen niistä olisi käytettävissä olevien tietojen mukaan ennätyskelpoinen. Toinen syntyi ylimääräisessä kilpailussa.) Molemminpuolinen kiekonheitto kahdesti 1913. Yhteensä 2 (3).

Suomen mestaruudet: Kuulantyöntö 1919. Molemminpuolinen kuulantyöntö 1919. Kiekonheitto 1919 ja 1920. Molemminpuolinen kiekonheitto 1919. Yhteensä 5.

Englannin mestaruudet: Kuulantyöntö ja kiekonheitto 1914.

Suomen ennätykset: Kiekonheitto 7 kertaa 1912-1916. Molemminpuolinen kiekonheitto kahdesti 1913. Yhteensä 9.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

Seiväs 300 1910 (ME 393).
Kuula 13,85,5 1919 (ME 15,54).
Mp. kuula 26,10 1919 (ME 28,00).
Kiekko 48,27 1913 (ME).
Mp. kiekko 87,27 1913 (ME).
Moukari 33,94 1919 (ME 57,77).
Keihäs 51,33 1919 (ME 66,10).

(Seppo Martiskainen.)

Urheilija_Nurmi_Paavo

PAAVO NURMI

Paavo Johannes Nurmi

Synt. 13.6.1897 Turku. † 2.10.1973 Helsinki.

Paavo Nurmi oli aikakautensa tunnetuin juoksija, ”Juoksijoiden kuningas” ja ”Lentävä suomalainen”, jonka maine kiiri ympäri maailman levittäen ansiokkaasti myös Suomi-tietoutta.

Paavo Nurmi oli hiilimurskan kylmä valtias, joka saavutti kolmissa olympiakisoissa yhteensä yhdeksän kultamitalia ja kolme hopeamitalia sekä teki 20 kertaa IAAF:n hyväksymän maailmanennätyksen henkilökohtaisilla juoksumatkoilla. Vuoden 1952 Helsingin olympiakisoissa 55-vuotias Paavo Nurmi toi olympiatulen stadionille ja sytytti sen eteläkaarteen maljaan.

Keväällä 1914 Nurmi liittyi Turun Urheiluliittoon jäsennumerolla 596 ja työläistaustastaan huolimatta hän pysyi päättäväisesti seuran väreissä uransa loppuun asti. Toukokuun viimeisenä päivänä samana vuonna Nurmi kilpaili ensimmäisen kerran virallisesti Turun Urheilupuistossa pidetyssä 3000 metrin juoksussa, jonka hän voitti ajalla 10.06,9. Tästä alkoi kaksikymmentä vuotta kestänyt kilpaura, jonka loppusaldona tuli olemaan huikea 89,4:n voittoprosentti.

Johdonmukaisesti vuodesta toiseen Nurmi noudatti omaa tiukan säännöllistä harjoitusohjelmaansa, johon kuului juoksun lisäksi myös kävelyä ja voimistelua. Keväästä 1919 Nurmi palveli varusmiehenä Turussa Porin Rykmentissä ja lähti korpraalina vuoden 1920 Antwerpenin olympiakisoihin. Antwerpenin menestyksen ansiosta (3 kultaa ja 1 hopea) Paavo Nurmesta tuli jo kotimainen kuuluisuus. Nurmi jäi vielä maratonin voittaneen Hannes Kolehmaisen kansansuosion varjoon, mutta tulevat vuodet nostivat hänet eittämättä ykköseksi. Kausi päättyi arvokkaaseen päänahkaan Nurmen voittaessa Kolehmaisen Turun kympillä.

Olympiavuoden 1924 keväällä Nurmi kaatui seuransa maastokisoissa ja loukkasi pahasti polvensa, mikä näytti vaarantavan koko olympiamatkan. Jalan taas jotenkin kestäessä Nurmi siirtyi kahden päivittäisen juoksuharjoituksen ohjelmaan ja 19. kesäkuuta Helsingin Eläintarhan kentällä nähtiinkin jotain ennen kokematonta. Pariisin kisaohjelman mukaisesti Nurmi juoksi sekä 1500 metriä että 5000 metriä samana iltana. Tuloksena oli kaksi uutta maailmanennätystä, joten Nurmi oli antanut myrskyvaroituksen urheilevalle maailmalle juuri ennen olympiakisoja.

Pariisin olympiakisoissa Paavo Nurmella oli vaativa urakka hoidettavanaan. Seitsemän juoksua kuuden peräkkäisen päivän aikana, mutta saldo olikin sitten ainutlaatuisen komea. Kolme henkilökohtaista ja kaksi joukkuekultamitalia oli juoksijoiden kuninkaalla tuomisinaan. Kauden lopussa Nurmi kohtasi toisen olympiasankarin Ville Ritolan peräkkäisinä päivinä 5000 metrin ja 10000 metrin juoksuissa voittaen molemmat kilpailut.

”Lentävän suomalaisen” maineen kulkeuduttua juoksumaailman joka kolkkaan oli vuorossa Suuren Lännen valloitus alkuvuonna 1925. Viiden kuukauden aikana Nurmi osallistui 55 kilpailuun voittaen niistä peräti 53. Rankka Amerikan-kiertue jätti kuitenkin jälkensä suureen mestariin. Tulevat vuodet olivat tuloksellisesti taantuvia ja edessä näytti olevan hiljainen alamäki terävimmältä huipulta. Mutta puheet kuninkaan kaatumisesta olivat sittenkin ennenaikaisia.

Amsterdamin olympiakisoissa 1928 Nurmi kohtasi vanhat kilpakumppaninsa Ritolan ja Ruotsin Edwin Widen. Ritola kukisti Nurmen 5000 metrillä, minkä jälkeen Nurmi heittäytyi nurmikolle uupuneena istumaan. Sellaista ei oltu ennen nähty. Saaliina Amsterdamista oli yksi olympiakulta ja kaksi hopeaa. Nurmen olympiaura oli näin ohi, vaikka hän vielä harjoitteli vuoden 1932 Los Angelesin olympiakisojen maratonia ja 10000 metriä varten. Ammattilaissyytösten takia Nurmi julistettiin ammattilaiseksi juuri kisojen edellä ja olympiajuoksut saivat jäädä.

Kotimaassa Nurmi kilpaili vielä ns. kansallisena amatöörinä. Viimeinen kilpailu oli 16. syyskuuta 1934 Viipurissa juostu kymppi. Berliinin olympiakisoissa v. 1936 Nurmi oli kestävyysjuoksijoiden valmentajana ja tulokset olivatkin loistavat (3 kultaa, 3 hopeaa ja 1 pronssi).

Urheilu-uransa ohella Paavo Nurmi hankki elantonsa 1910-luvulla sekä juoksupoikana että viilarina, vuonna 1923 hän valmistui konepiirtäjäksi ja toimi sittemmin useita vuosikymmeniä liikkeenharjoittajana ja rakennusurakoitsijana.

Saavutukset:

Olympiakisat: Yhdeksän kultamitalia (10000 m, maastojuoksu ja maastojuoksun joukkuekilpailu 1920. 1500 m, 5000 m, maastojuoksu, 3000 m joukkuejuoksu ja maastojuoksun joukkuekilpailu 1924. 10000 m 1928). Kolme hopeamitalia (5000 m 1920. 5000 m ja 3000 m estejuoksu 1928).

Maailmanennätykset: 1500 m 1924. Maili 1923. 2000 m 1922 ja 1927. 3000 m 1922 ja kahdesti 1926. 2 mailia 1931. 3 mailia 1923. 5000 m 1922 ja 1924. 4 mailia 1924. 5 mailia 1924. 6 mailia 1930. 10000 m 1921 ja 1924. 15000 m 1928. 10 mailia 1928. 20000 m 1930. Tunninjuoksu 1928. 4x1500 m kahdesti 1926 (seurajoukkue). Yhteensä 20 + 2 viestiennätystä. (Lisäksi 9 muuta ME:ksi eri syistä vahvistamatonta ME:tä parempaa tilastokelpoista ulkoratatulosta ja kymmeniä sisäratojen maailmanennätyksiä, joista osa hyvin harvinaisilla matkoilla, kuten esim. 1¼ mailia.)

Suomen mestaruudet: 800 m 1923. 1500 m 1922. 5000 m 1920, 1926 ja 1927. 10000 m 1921 ja 1930. 3000 m estejuoksu 1922. Maastojuoksu 1920, 1921, 1922, 1926, 1928, 1930 ja 1932. Yhteensä 15.

Englannin mestaruudet: 4 mailia 1922. 2 mailin estejuoksu 1922.

Suomen ennätykset: 800 m 1923. 1500 m neljästi 1922-1924. Maili kahdesti 1922-1923. 3000 metriä kuudesti 1920-1926. 5000 m kahdesti 1920-1924. 10000 m kahdesti 1921-1924. 15000 m 1928. Tunninjuoksu 1928. 20000 m 1930. Yhteensä 20. (Sisältää myös omana aikanaan virallisesti vahvistamattomat, mutta nykyisin ennätyskelpoiset tulokset, esim. ulkomailla saavutetut tulokset. Lisäksi suuri joukko mailimatkojen ennätyksiä.).

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t, myös ammattilaisten osalta. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen tasaisen vauhdin mukaan arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.

800 m 1.56,3 1923 (ME 1.51,5+).
1000 m 2.31,4 1923 (ME 2.28,6).
3/4 mailia 3.03,8i 1925 (ME 3.02,8).
1500 m 3.52,6 1924 (ME).
Maili 4.10,4 1923 (ME).
2000 m 5.21,1i+ 1925 (ME).
1½ mailia 6.39,4i 1925 (ME).
3000 m 8.20,4 1926 (ME).
2 mailia 8.58,2i 1925 (ME).
3 mailia 13.58,3+ 1924 (ME).
5000 m 14.28,2 1924 (ME).
4 mailia 19.15,6 1924 (ME).
5 mailia 24.06,1 1924 (ME).
6 mailia 29.04,0+ 1924 (ME).
10000 m 30.06,1 1924 (ME).
15000 m 46.49,5 1928 (ME).
10 mailia 50.15,0 1928 (ME).
Tunninjuoksu 19210 m 1928 (ME).
20000 m 1.04.38,4 1930 (ME).
25 mailia (ns. lyhyt maraton) 2.22.03,8 1932 (ME).
3000 m ej 9.31,2 1928 (ME 9.21,8).
20 km kävely (sotilasmarssi täydessä varustuksessa) 1.53.41,6 1919. (ME 1.39.22,0).

(Matti Pesola.)

Historia_Lehtonen

EERO LEHTONEN

Eero Lehtonen

Synt. 21.4.1898 Mikkeli. † 1959.

Eero Lehtonen aloitti urheilun jo koulupoikana kotikaupungissaan Mikkelissä. Vuonna 1910 hän juoksi vain 12-vuotiaana 1500 metriä 5.05. Vuosina 1920 ja 1924 Lehtonen voitti kaksi peräkkäistä olympiakisojen kultamitalia viisiottelussa, jonka lajit olivat pituushyppy, keihäänheitto, 200 metrin juoksu, kiekonheitto ja 1500 metrin juoksu.

Kansallisen tason urheilijaksi Eero Lehtonen nousi 18-vuotiaana ja saavutti vuosina 1917 ja 1918 SM-kilpailuiden hopeamitalin viisiottelussa. Vuonna 1920 Lehtonen oli loistavassa kunnossa voittaen viisiottelun ja pituushypyn Suomen mestaruudet. Pituushypyn voittotulos oli Suomen ennätys 702.

Vuoden 1920 Antwerpenin olympiakisojen viisiottelussa Lehtonen oli ylivoimainen 11 sijapistettä yhdysvaltain Everett Bradleyn edellä siitäkin huolimatta, että epäonnistui kiekonheitossa. Lehtonen oli toinen pituushypyssä (663,5) ja keihäänheitossa (54,67), voitti 200 metrin juoksun (23,0), oli kahdeksas kiekonheitossa (34,64) ja toinen 1500 metrin juoksussa (4.40,2).

Viisiottelun jälkeisenä päivänä hän osallistui olympiakisojen pituushypyn karsintaan, mutta ei ollut ehtinyt palautua ja jäi vaatimattomaan tulokseen 628. Antwerpenissa Lehtonen kokeili myös ainoan kerran urallaan kymmenottelua, mutta keskeytti viiden lajin jälkeen.

Seuraavana vuonna Lehtonen keskittyi opintoihinsa ja oli koko kesän metsätöissä eikä juuri harjoitellut, vaan kilpaili vain pari kertaa pituushypyssä. Valmistuttuaan keväällä 1922 metsänhoitajaksi hän ehti kesäksi hyvään kuntoon ja voitti Suomen mestaruudet pituushypyssä ja viisiottelussa. Vuosi 1923 oli taas heikompi. Välivuodet eivät oikein motivoineet Lehtosta, mutta 1924 hän valmentautui jälleen huolella Pariisin olympiakisojen viisiottelua varten.

Pariisin viisiottelu alkoi Lehtosen kannalta pelottavan huonosti; vasta seitsemäs sija pituushypyssä (668) ja viides keihäänheitossa (50,93). Kahden lajin jälkeen Lehtonen oli neljäntenä, mutta voitti sitten kaikki loput kolme lajia (23,0, 40,44, 4.48,0) ja olympiakultaa kaksi sijapistettä Unkarin Elemer Somfayn edellä. Yhdysvaltain Robert LeGendre hyppäsi pituutta maailmanennätyksen 776,5, mutta joutui viisiottelussa tyytymään pronssiseen mitaliin. Taulukkopisteillä hän olisi ollut voittaja.

Lehtosen pistemäärä Pariisissa oli maailman kaikkien aikojen paras 3861,215. Epävirallisena maailmanennätyksenä se kesti 5,6 sekuntia, minkä verran Robert LeGendre hävisi Lehtoselle päätöslajissa 1500 metrin juoksussa.

Olympiakisojen viisiottelukilpailujen sijoitukset määräsi kuitenkin lajisijoitusten summa ja pistetaulukkoa käytettiin vain tasasijojen ratkaisemiseen. Tämä mahdollisti joukkuetaktiikan käytön. Pariisin viisiottelussa oli mukana kymmenottelija Iivari Yrjölä, jonka tehtävänä oli heittää keihästä tarkkuutta Lehtosen ja hänen jäljessään olevien väliin, jotta nämä olisivat jääneet Lehtosesta yhden arvokkaan sijapisteen lisää. Kun Yrjölä ei tässä onnistunut, vaan heitti vahingossa Lehtosen ohi, joukkueen johto määräsi hänet keskeyttämään, sillä keskeyttäneiden sijoitukset poistettiin laskuista. 1500 metrillä puolestaan määrättiin Hugo Lahtinen jättäytymään Leo Leinon jälkeen, jotta Leino olisi päässyt yhteispisteissä neljänneksi.

Lehtonen juoksi Pariisin olympiakisoissa myös Suomen 4x400 metrin viestijoukkueessa, joka ei kuitenkaan päässyt alkueriä pitemmälle. Viisiottelussa hänellä oli tavoitteena voittaa vielä kolmaskin olympiakulta, mutta kun viisiottelun poistaminen olympiakisojen ohjelmasta varmistui ennen vuoden 1928 olympiakisoja, Lehtonen lopetti uransa.

Eero Lehtonen aloitti urheilu-uransa Suomen Lyseoiden Urheilijain Mikkelin osastossa. Tämä jälkeen hän siirtyi Mikkelin Kilpa-Veikkoihin, jonka järjestämät Eero Lehtosen muistokilpailut ovat pitkäaikainen perinne kesän kotimaisessa kilpailukaudessa.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kaksi kultamitalia (viisiottelu 1920 ja 1924).

Maailmanennätykset: Viisiottelu 1924 (5,6 sekunnin ajan).

Suomen mestaruudet: Pituushyppy kolmesti 1920, 1922 ja 1924.
Viisiottelu kahdesti 1920 ja 1922. Yhteensä 5.

Suomen ennätykset: Pituushyppy 1920. Viisiottelu kolmesti 1920-1924. Yhteensä 4.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

(Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.)

100 m 11,3 1920 (ME 10,6).
200 m 23,0 1920 (ME 21,1+).
400 m 53,0 1924 (ME 47,1+).
1500 m 4.40,2 1920 (ME 3.54,7).
110 m aj 17,8 1917 (ME 15,0).
Korkeus 160 1913 (ME 200).
Pituus 702 1920 (ME 761).
3-loikka 13,14 1919 (ME 15,52).
Kiekko 40.44 1924 (ME 48,18).
Keihäs 54,67 1920 (ME 66,10).
5-ottelu 3861,215 1924 (ME).

(Risto Karasmaa.)

Urheilija_Porhola_Ville

VILLE PÖRHÖLÄ

Ville Pörhölä (aik. Frans Wilhelm Horneman)

Synt. 24.12.1897 Alatornio. † 28.11.1964 Oulu.

Ville Pörhölän ura oli yksi Suomen yleisurheilun erikoisimmista. Kuulantyönnön olympiavoitto sai seurakseen moukarinheiton olympiahopean ja Euroopan mestaruuden toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Pörhölä nousi tuntemattomuudesta kärkitasolle 21-vuotiaana asevelvollisena kesällä 1919. Voitettuaan Perä-Pohjolan piirinmestaruuden kuulantyönnössä hän yllätti kukistaessaan Helsingissä lajin pitkäaikaisen ykkösmiehen Elmer Niklanderin mainiolla tuloksella 13,90, joka puuttui vain 1,64 metriä Yhdysvaltain Ralph Rosen maailmanennätyksestä ja teki Pörhölästä hetkessä vahvan ehdokkaan seuraavan kesän olympiakisoihin.

Luonteen lujuutta ei Pörhölältä puuttunut, sillä kutsuntatilaisuuteen hän oli saapunut aavan meren poikki hiihtäen lähes 40 kilometrin matkan. Harjoiteltuaan läpi talven Santahaminan kasarmilla hän selvitti tiensä olympiajoukkueeseen.

Pörhölä tunsi olonsa kotoisaksi Antwerpenin olympiastadionilla ja pukkasi harjoituskentällä amerikkalaisten hämmästykseksi noin 15,20 kantaneen rennon kaaren, joka teki hänestä voittajasuosikin. Ylenmääräinen jännitys vaivasi kuitenkin olympiakilpailua. Viiden kierroksen jälkeen Pörhölä johti vaatimattomalla tuloksella 14,22, mutta kun viimeiselläkään ei kukaan mennyt ohi, hän vapautui täysin ja sai aikaiseksi oman ennätyksensä 14,81. Kiekonheiton voittaja, 30-vuotias Elmer Niklander varmisti Suomen upean kaksoisvoiton.

Pörhölä paransi omaa ennätystään enää yhden kerran. Ruotsin ja Suomen ensimmäisessä yleisurheilumaaottelussa Helsingissä 1925 hän voitti ja paransi Niklanderin SE:tä yhden sentin (14,87) ja innostui silminnäkijöitten mukaan niin, että ”pani pikku hölkäksi keskellä kenttää”.

Kuulakehässä Pörhölä voitti myös Englannin avoimen mestaruuden 1922 ja sijoittui seitsemänneksi Pariisin olympiakisoissa 1924. Vuodesta 1928 hän työskenteli lautatarhan esimiehenä Kajaanin Puutavara oy:ssä ja jätti urheilun vähemmälle, minkä vuoksi Amsterdamin olympiakisat 1928 jäivät häneltä käymättä. Melkoinen yllätys oli, kun omassa rauhassaan Kainuussa harjoitellut olympiavoittaja palasi kentille kuin uutena miehenä – moukarinheittäjänä.

Voitettuaan moukarinheiton Suomen mestaruuden 1929 Pörhölä kehittyi nopeasti ja oli kaksi vuotta myöhemmin valmis Suomen ennätykseen 53,77, mitä parempaan maailmassa pystyi vain yksi mies, irlantilainen lääkäri ja olympiavoiton puolustaja Patrick O´Callaghan. Tämä kaksikko otti tiukasti yhteen Memorial Coliseum-stadionilla Los Angelesissa 1932. Viiden heittokierroksen jälkeen Pörhölä johti tuloksella 52,27, kunnes O´Callaghan viimeisellään heitti 53,92.

Torinossa 1934 Pörhölä voitti moukarinheiton ensimmäisen Euroopan mestaruuden. Neljänsissä olympiakisoissaan Berliinissä 1936 hän sijoittui 38-vuotiaana 11:nneksi. Aktiivivuosiensa jälkeen hän vaikutti mm. SVUL:n Lapin piirin puheenjohtajana.

Pitkällä urallaan Ville Pörhölä edusti Röytän Jyskyä, Oulun Pyrintöä, Tornion Pyryä, Viipurin Urheilijoita, Kuopion Urheilu-Veikkoja ja Kajaanin Kipinää. Hän voitti Suomen mestaruuden kuulantyönnön ja moukarinheiton ohella myös vauhdittomassa kolmiloikassa sekä hopeaa kiekonheitossa ja vauhdittomassa pituushypyssä.

Ville Pörhölän tyttärenpoika, kolmiloikan Suomen mestari Heikki Herva kirjoitti vaimonsa Kaisan kanssa isoisästään kertovan elämänkerran ”Röyttän karhu” vuonna 1997.

Pitkä ura numeroina.

Kuula: 1919 13,90,5 – 1920 14,81 – 1921 14,45 – 1922 14,69 – 1923 14,30 – 1924 14,59 – 1925 14,87 – 1926 14,50 – 1927 14,07 – 1928 13,98 – 1929 13,35 – 1930 13,55.
Moukari: 1919 45,81 (5,44 kg) – 1920 41,90 – 1921 45,15 – 1922 45,81 – 1923 41,72 – 1925 41,88 – 1926 40,07 – 1927 42,33 – 1928 45,62 – 1929 48,70 – 1930 49,15 – 1931 53,77 – 1932 52,63 – 1933 52,91 – 1934 51,68 – 1935 53,36 – 1936 53,68 – 1937 51,22 – 1938 46,99 – 1940 43,47.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (kuulantyöntö 1920). Hopeamitali (moukarinheitto 1932). Kaksi muuta pistesijaa 1920-1924.

Euroopan mestaruuskilpailut: Kultamitali (moukarinheitto 1934).
Suomen mestaruudet: Vauhditon kolmiloikka 1922. Kuulantyöntö 1922. Molemminpuolinen kuulantyöntö 1922. Moukarinheitto 5 kertaa 1929-1931, 1934-1935.

Englannin avoimet mestaruudet: Kuulantyöntö 1922.

Suomen ennätykset: Kuulantyöntö 1925. Moukarinheitto viidesti 1930-1931.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

Vauhditon pituus 308 1922 (ME 351).
Vauhditon kolmiloikka 9,22 1922 (ME 10,89).
Kuula 14,87 1925 (ME 15,54).
Mp. kuula 25,52 1922 (ME 28,00).
Kiekko 40,73 1926 (ME 48,20).
Mp. kiekko 68,44 1922 (ME 90,13).
Moukari 53,77 1931 (ME 57,77).

(Matti Hannus.)

Urheilija_Tuulos_Vilho

VILHO TUULOS

Vilho "Ville" Tuulos

Synt. 26.3.1895 Tampere. † 2.9.1967.

Tamperelainen kolmiloikkaaja Vilho ”Ville” Tuulos on edelleen ylivoimaisesti Suomen kaikkien aikojen parhaiten arvokilpailuissa menestynyt hyppääjä ja ainoa hyppylajien olympiavoittajamme.

Tuuloksen ura alkoi varsinaisesti olympiavuonna 1912, edellisenä syksynä hän oli tosin 16-vuotiaana hypännyt Tampereen piirin mestaruuskilpailuissa. Olympiakarsinnoissa Tuulos sijoittui toiseksi, mutta tulos ei riittänyt valintaan. Läpimurtovuotenaan 1913 Tuulos paransi Suomen ennätystä useaan otteeseen ja hyppäsi vasta 18-vuotiaana maailman sen vuoden kolmanneksi parhaan tuloksen 14,71. Ensimmäisen suurvoittonsa Tuulos saavutti Malmössä Balttilaisissa kisoissa v. 1914 johdattaessaan suomalaiset kolmoisvoittoon tuloksella 14,62.

Harva kolmiloikkaaja säästyy vammoilta, ei myöskään Tuulos. Kiusallinen polvivaiva varjosti koko hänen uraansa, toisaalta se pakotti hänet kehittämään tekniikkansa aikalaisiaan paremmaksi. Koska vammautunut ponnistavan jalan polvi ei olisi kestänyt alastuloa pitkästä ensimmäisestä loikasta, Tuulos hyppäsi matalan ja suhteellisen lyhyen ensimmäisen loikan jälkeen pitkän, mutta hyvin vauhdin säilyttäneen toisen loikan.

Muutaman heikomman vuoden jälkeen hän pääsi v. 1919 jälleen huippukuntoon ja teki maailman kärkituloksen 15,30. Antwerpenin olympiakisoissa v. 1920 Tuulos oli ennakkosuosikki ja aikoi päättää uransa ylivoimaiseen olympiavoittoon maailmanennätyksellä. Harjoitusleirillä kolme viikkoa aiemmin hän oli hypännyt 15,20, mutta joutui Antwerpenin ala-arvoisella hyppypaikalla kylmässä ja sateisessa säässä tyytymään vaatimattomaan tulokseen 14,50,5 ja oli tiukilla ruotsalaisen Folke Janssonin kanssa, joka hävisi vain 2,5 cm.

Sisuuntunut Tuulos päätti jatkaa ja oli v. 1923 elämänsä parhaassa kunnossa parantaen kolmasti neljän vuoden takaista Suomen ennätystään aina Euroopan ennätykseen 15,48. Seuraavana vuonna Pariisin olympiakisoissa v. 1924 Tuulos oli alkukierroksilla suurissa vaikeuksissa. Kaksi ensimmäistä hyppyä yliastuttuja ja kolmannella varovasti jatkopaikkaa varmistaen viidenneksi tuloksella 14,84. Neljännellä kierroksella hän siirtyi toiseksi tuloksella 15,37 ja hyppäsi viimeisellään noin 15,70 - reilusti yli ME:n, mutta hyppy oli äärimmäisen niukasti yliastuttu. Australian Anthony Winter pudotti Tuuloksen lopulta pronssille ME:tä sivunneella voittohypyllään 15,52,5.

Kolmansissa olympiakisoissaan Amsterdamissa v. 1928 Tuulos palkittiin jälleen pronssimitalilla tuloksella 15,11. Hän hävisi kultamitalin vain 10 sentillä. Olympiakarsinnoissa Helsingissä hän oli hypännyt voimakkaaseen myötätuuleen uransa pisimmän hypyn 15,58. Vielä 37-vuotiaana Tuulos yritti Los Angelesin olympiakisoihin, mutta jäi olympiakarsinnoissa alle 14 metrin.

Tuulos edusti koko uransa ajan Tampereen Pyrintöä lukuunottamatta vuotta 1912, jolloin hänen seuransa oli Finlaysonin Voimistelu- ja Urheiluseura. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa Tuulos voitti vasta v. 1919, mutta saavutti niitä kaikkiaan 13, lisäksi 4 hopea- ja 8 pronssimitalia.

Tuuloksen 83 vuoden takainen kolmiloikkatulos 15,48 on Suomen kaikkien aikojen tilastossa yhä 63:s ja vanhin tulos 100 parhaan joukossa kaikki lajit huomioon ottaen. Tampereen Pyrinnön seuraennätyksenä se kesti 80 vuotta, kunnes Tommi Evilä paransi sitä viidellä sentillä v. 2003.

Pitkä ura numeroina:

1911 12,44 – 1912 13,73 – 1913 14,71 – 1914 14,62 (pituus 690) – 1915 13,55 – 1916 14,59 (680) – 1917 13,61 – 1918 13,34 – 1919 15,30 (682) – 1920 15,05 (673) – 1921 15,02 (694) – 1922 14,98,5 (715) – 1923 15,48 (731) – 1924 15,37 (707) – 1925 15,06 (718) – 1926 14,69 (702) – 1927 15,08 (692) – 1928 15,11/15,58w (729) – 1929 14,73 – 1930 14,33 – 1931 14,64 – 1932 14,43.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (kolmiloikka 1920). Kaksi pronssimitalia (kolmiloikka 1924 ja 1928). Neljäs sija (pituushyppy 1924).

Itämerenmaiden mestaruudet: Kolmiloikka 1914.

Suomen mestaruudet: Korkeushyppy 1923. Pituushyppy kahdesti 1921 ja 1923. Kolmiloikka 9 kertaa 1919-1925, 1927-1928. Yhteensä 12 + 1 mestaruus 4x100 metrin viestinjuoksussa.

Suomen ennätykset: Pituushyppy kolmesti 1921-1923. Kolmiloikka 7 kertaa 1913-1923.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

100 m 11,5 1921-1923 (ME 10,4).
200 m 23,3 1923 (ME 21,1).
Korkeus 180 1922, ylim. yrityksellä 182 1923 (ME 201).
Pituus 731 1923 (ME 769).
3-loikka 15,48 1923, myötätuuleen 15,58 1928 (ME 15,52).

(Risto Karasmaa.)

Urheilija_Niklander_Elmer

ELMER NIKLANDER

Elmer Niklander

Synt. 19.1.1890 Hausjärvi. † 1942.

"Oitin kanuunaksi" kutsuttu etelähämäläinen maanviljelijä Elmer Niklander on yhä kaikkien aikojen nuorin suomalainen olympiakisojen yleisurheiluun osallistunut miesurheilija. Neljällä mitalillaan ja yhteensä kahdeksalla pistesijallaan hän on myös yksi kaikkien aikojen parhaiten menestyneistä.

Niklander valittiin jo 18-vuotiaana Suomen olympiajoukkueeseen Lontooseen vuonna 1908. Niissä kilpailuissa hän ei vielä onnistunut, mutta jo saman vuoden lokakuussa hän heitti maailmanennätyksen molemminpuolisessa kiekonheitossa. Oikean käden tulos 39,48 olisi olympiakisoissa oikeuttanut mitaliin ja vasemman käden tuloskin 38,33 pistesijaan.

Niklander osallistui olympiakisoihin kaikkiaan neljä kertaa ja voitti niissä neljä mitalia ja oli neljä muuta kertaa pistesijoilla. Kenties kaikkein parhaassa kunnossaan hän olisi ollut vuonna 1916 Berliinin olympiakisoissa, jotka ensimmäisen maailmansodan vuoksi jouduttiin peruuttamaan.

Tukholman olympiakisoissa 1912 Niklander saavutti hopeamitalin molemminpuolisessa kiekonheitossa ja pronssimitalin molemminpuolisessa kuulantyönnössä. Antverpenin olympiakisoissa 1920 nämä hänen parhaat lajinsa eivät enää kuuluneet lajiohjelmaan, mutta Niklander menestyi entistä paremmin voittaen kultamitalin kiekonheitossa ja hopeamitalin kuulantyönnössä. Pariisin olympiakisoissa 1924 hän oli yhä molemmissa lajeissa pistesijoilla.

Tukholman ja Antverpenin olympiakisojen välisenä aikana maailman suurimmat urheilukilpailut olivat vuonna 1914 Malmössä järjestetyt Balttilaiset kisat, joihin osallistuivat kaikki Itämeren ympärysvaltiot Saksaa ja Venäjää myöten. Niklander voitti niissä kolme kultamitalia kuulantyönnössä, kiekonheitossa ja painonheitossa sekä hopeamitalin moukarinheitossa.

Niklanderin uran erityispiirteitä olivat sen pituus ja monipuolisuus. Niklander voitti vuosina 1909-1924 eri heittolajeissa 44 Suomen mestaruutta ja rikkoi 39 Suomen ennätystä. Molemmilla mittareilla hän jätti kauas varjoonsa omat aikalaiskilpailijansa kiekonheiton olympiavoittajat Werner Järvisen ja Armas Taipaleen sekä kuulantyönnön olympiavoittajan Ville Pörhölän.

Maailmanennätyksiä Niklander heitti täyden tusinan. Molemminpuolisen kiekonheiton maailmanennätystä hän paransi seitsemän kertaa ja jalustalta heitetyn antiikkisen kiekonheiton maailmanennätystä kolme kertaa. Meidän polvemme parhaiten tunteman "tavallisen" kiekonheiton maailmanennätyksen hän heitti kahdesti.

1800-1900-lukujen taitteessa pohjoismaisessa urheilussa vaalittiin tasapuolisuuden ihannetta. Niklanderissa tämä ihanne toteutui täydellisimmin. Vuonna 1913 hän heitti molemminpuolisen kiekonheiton maailmanennätyksen 90,13, jolloin oikean käden tulos oli 45,57 ja vasemman käden 44,56. Viimemainittua "huonomman käden maailmanennätystä" ei tiettävästi kukaan ole rikkonut vielä 93 vuotta myöhemminkään.

Werner Järvisen vuoden 1906 Ateenan olympiakisoissa voittama antiikkinen kiekonheitto on niin ikään laji, missä Elmer Niklanderilla edelleen on kaikkien aikojen paras tulos hallussaan. Lisäksi hän heitti useita Suomen ennätyksiä moukarinheitossa ja raskaan 56 paunan painonheitossa.

Noista ajoista olosuhteet ja suoritustekniikat ovat muuttuneet. Niklander työnsi kuulaa vielä pökkäystekniikalla ja heitti kiekkoa aaltotyylillä maapohjaisesta ringistä. Vieläkin vallankumouksellisemmin ovat muuttuneet harjoitusmenetelmät. Niklander pystyi tuloksiinsa "pelkällä kädellä" ilman modernia koko vartalon lihaksistoa kehittävää voimaharjoittelua.

Elmer Niklanderin edustamat seurat olivat Helsingin Reipas v. 1907-1908, Oitin Vapaapalokunnan Voimistelu- ja Urheiluseura 1909 ja Helsingin Kisa-Veikot vuodesta 1910 alkaen. Niklander kuoli syöpään 52-vuotiaana. Hieman ennen kuolemaansa hän hautasi mittaamattoman arvokkaan palkintokokoelmansa maahan eikä sitä ole vieläkään löydetty.

Saavutukset:

Olympiakisat: Kultamitali (kiekonheitto 1920). Kaksi hopeamitalia (molemminpuolinen kiekonheitto 1912, kuulantyöntö 1920). Pronssimitali (molemminpuolinen kuulantyöntö 1912). Neljä muuta pistesijaa 1912-1924.

Maailmanennätykset: Kiekonheitto 1910 (2,7 metrin ringistä) ja 1911 (nykyringistä). Antiikkinen kiekonheitto kolmesti 1912-1913. Molemminpuolinen kiekonheitto neljästi 1908-1910 (2,7 m) ja kolmesti 1911-1913. Yhteensä 12. (Lisäksi useita "huonomman käden maailmanennätyksiä".)

Itämerenmaiden mestaruudet: Kuulantyöntö, painonheitto ja kiekonheitto 1914. Yhteensä 3.

Suomen mestaruudet: Kuulantyöntö 7 kertaa 1914-1918, 1920 ja 1924. Molemminpuolinen kuulantyöntö 11 kertaa 1909-1910, 1912-1918, 1920 ja 1924. Painonheitto kahdesti 1914 ja 1918. Kiekonheitto viidesti 1914-1918. Molemminpuolinen kiekonheitto 11 kertaa 1909-1918 ja 1920. Antiikkinen kiekonheitto kahdesti 1912-1913. Moukarinheitto kuudesti 1911 ja 1914-1918. Yhteensä 44. (Vuoden 1908 kuulantyönnön mestaruus Niklanderilta evättiin, koska hän ei osallistunut pakolliseen voimistelunäytökseen.)

Suomen ennätykset: Kuulantyöntö kolmesti 1909-1910 (2,5 metrin neliöstä) ja kuudesti 1908-1913 (nykyringistä). Molemminpuolinen kuulantyöntö neljästi 1909-1910 (2,5 m) ja neljästi 1910-1913. Painonheitto (25,4 kg) kahdesti 1914. Kiekonheitto 1910 (2,7 m) ja kolmesti 1911. Antiikkinen kiekonheitto viidesti 1909-1913. Molemminpuolinen kiekonheitto neljästi 1908-1910 (2,7 m) ja kolmesti 1911-1913. Moukarinheitto neljästi 1910-1916. Yhteensä 39.

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t.

Kuula 14,86 1913 (ME 15,54).
Mp. Kuula 27,75 1913 (ME 28,00).
Paino (25,4 kg): 10,76 1914 (ME 12,35).
Kiekko 47,18 1916 (ME 48,27).
Ant. Kiekko 41,57 1913 (ME).
Mp. Kiekko 90,13 1913 (ME).
Moukari 47,57 1916 (ME 57,77).
Keihäs 54,19 1916 (ME 64,35).
Mp. Keihäs 87,11 1914 (ME 111,55).

(Mikko Nieminen.)

Urheilija_Kolehmainen_Hanne

HANNES KOLEHMAINEN

Juho Pietari ("Hannes") Kolehmainen

Synt. 9.12.1889 Kuopio.

Vuoden 1912 olympiakisoissa Tukholmassa Hannes Kolehmainen voitti kolme kultamitalia ja rikkoi kolme maailmanennätystä. Vuoden 1920 olympiakisoissa Antverpenissa hän voitti maratonin epävirallisella maailmanennätyksellä, vaikka reitti oli erehdyksessä 555 metriä liian pitkä. Vuoden 1952 Helsingin olympiakisoissa 62-vuotias Hannes sytytti olympiatulen stadionin torniin.

Suomen ensimmäisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen kansainvälisestikin ainutlaatuinen kilpaura alkoi hiihtäjänä. Hiihdossa, metsästysretkillä, metsätöissä, painissa, uinnissa ja voimistelussa hankitun kunnon turvin Hannes ryhtyi yleisurheilijaksi 17-vuotiaana. Vuonna 1907 hän kilpaili mm. 110 metrin aitajuoksussa, korkeushypyssä, kolmiloikassa ja kiekonheitossa sekä juoksi kaksi maratonia. 1908 hän kilpaili peräti viidellä maratonilla.

Kuopiolaiset Kolehmaisen viisi sisarusta olivat kaikki lahjakkaita urheilijoita ja harjoittelivat runsaasti ja monipuolisesti. Hanneksen ohella kaksi muutakin heistä Taavetti Heikki ("Tatu") Kolehmainen ja August William ("Viljami") Kolehmainen kehittyivät maailmanennätysjuoksijoiksi.

Kolehmaiset asennoituivat kilpaurheiluun erittäin ammattimaisesti. Kielitaitoinen ja oman aikansa valmennusoppeihin intensiivisesti perehtynyt Viljami toimi Hanneksen valmentajana ja kilpailumanagerina. "Team Kolehmaisen" kolmantena kiinteänä jäsenenä sekä Suomessa että Yhdysvalloissa toimi hieroja-fysioterapeutti Yrjö Koivistoinen.

Kolehmaisten valmennusohjelman keskeisiä uutuuksia olivat juoksutekniikka, ravitsemustietous ja harjoittelun tarkka seuranta. Hannes noudatti laktovegetaarista erityisruokavaliota. Veljekset tekivät suuren osan tärkeimmistä harjoituksistaan radalla. He pyrkivät hiomaan optimaalista askelrytmiä ja askelpituutta. Harjoituspäiväkirjan päivittäinen ylläpito oli itsestäänselvyys.

Kuusivuotiaana isänsä tapaturmaisesti menettäneelle, pesijättärenä elantonsa hankkineen köyhän yksinhuoltajaäidin pojalle kilpaurheilu merkitsi myös taloudellista turvaa. Hannes pysyi nimellisesti amatööriurheilijana - minkä mahdollistivat ammattilaisjuoksijan uran valinneen Viljamin suora taloudellinen tuki sekä tuohon aikaan yleiset kulukorvaukset. Nykykatsannossa Hanneksen voidaan arvioida olleen Suomen ensimmäisiä ammattilaisurheilijoita, vaikka hänen aikanaan amatööristatus olikin olympiakisoihin osallistumisen edellytys.

Vuoden 1912 Tukholman olympiakisoissa Hannes voitti 10000 metrin juoksun 250 metrin erolla seuraavaan kilpailijaan. 5000 metrin juoksussa hän alitti ensimmäisenä maailmassa 15 minuuttia ja paransi maailmanennätystä peräti 24,6 sekuntia. Lisäksi hän voitti kultamitalin maastojuoksussa ja juoksi maailmanennätyksen 3000 metrin juoksussa. Kaksi viimemainittua joukkuekilpailuina kilpailtua lajia eivät nykyisin kuulu olympiakisojen ohjelmaan.

Vuoden 1916 Berliinin olympiakisoja ei ensimmäisen maailmansodan vuoksi järjestetty. Hannes oli jo 1912 muuttanut Yrjö Koivistoisen kanssa Yhdysvaltoihin ja kilpaili siellä vuoteen 1920 saakka Viljamin toimiessa hänen managerinaan. Yhdysvaltain kansalaisia heistä ei kuitenkaan tullut ja Hannes palasi itsenäistyneeseen synnyinmaahansa lähes vuosikymmenen tauon jälkeen.

Vuoden 1920 Antverpenin olympiakisoissa Hannes voitti maratonin ajalla 2.32.35,8. Tulos oli amatöörien maailmanennätys, vaikka reitti oli erehdyksessä 42,75 kilometriä. Normaalimittaisella maratonilla Hanneksen aika olisi ollut noin 2.30.30. Tätä paremmin 2.29.39,2 oli maailmassa kuitenkin juossut yksi mies - ammattilaisjuoksija Viljami Kolehmainen vuonna 1912. Viljamin tulos säilyi maailman parhaana 13 vuotta ja Euroopan parhaana aina toisen maailmansodan yli.

Hannes Kolehmaisen ensimmäinen urheiluseura oli Kolehmaisen veljesten keskenään perustama rekisteröitymätön urheiluseura nimeltä "Köntys". Tämän jälkeen hänen juoksijana edustamansa seurat olivat Kuopion Reipas v. 1906-1907, Kuopion Riento 1907-1909, Helsingin Kisa-Veikot 1909-1911, Helsingin Jyry 1912-1913, Irish-American Athletic Club 1913-1916, Kaleva Athletic Club 1914-1916 (IAAC:n luvalla "skandinaavisissa kilpailuissa"), Finnish-American Athletic Club 1917-1920, Turun Urheiluliitto 1920-1926 ja Helsingin Kisa-Veikot vuodesta 1926 alkaen.

Saavutukset:

Olympiakisat: Neljä kultamitalia (5000 m, 10000 m ja maastojuoksu 1912. Maraton 1920). Hopeamitali (maastojuoksun joukkuekilpailu 1912).

Maailmanennätykset: 3000 m 1911 ja 1912. 5000 m 1912. 10000 m 1912. 25000 m 1920 ja 1922. 30000 m 1922. Maraton 1920. Yhteensä 8. (Lisäksi useita kymmeniä sisäratojen maailmanennätyksiä Yhdysvalloissa 1913-1914. Parhaimmillaan jopa 27 eri matkojen ME:tä yhdessä 10 mailin kilpailussa neljännesmailin välein.)

Suomen mestaruudet: 5000 m 1910 ja 1911. 10000 m 1908 ja 1911. Tunninjuoksu 1910. 25000 m 1921 ja 1922. Yhteensä 7 + 3 joukkuemestaruutta.

Yhdysvaltain mestaruudet: 5 mailia 1912-1913 ja 1915. 10 mailia 1913-1916. Maastojuoksu 1914. Yhteensä 8.

Suomen ennätykset: 1500 m neljästi 1910-1911. Maili 1911. 2000 m 1911 ja 1912. 3000 m viidesti 1910-1912. 5000 m neljästi 1910-1912. 10000 m viidesti 1910-1912. Tunninjuoksu neljästi 1910-1914. 25000 m 1920 ja 1922. 30000 m 1922. Maraton 1920. Yhteensä 29. (Lisäksi useita kymmeniä sisäratojen Suomen ennätyksiä 1913-1914.)

Omat ennätykset oman aikansa valossa:

Tulosten yhteydessä on sulkeissa mainittu nykyhetkeen vertailun helpottamiseksi silloiset ME:t, myös ammattilaisten osalta. Osa metrimatkojen ennätyksistä ovat tuolloin yleisten mailimatkojen tasaisen vauhdin mukaan arvioituja vähimmäisaikoja, jotka on varustettu +-merkinnällä.

1500 m 4.08,7 1911 (ME 3.58,0+, amm. ME 3.55,6+).
2000 m 5.38,0 1912 (ME 5.37,0, amm. ME 5.33,5).
3000 m 8.36,9 1912 (ME, amm. ME 8.32,3+).
5000 m 14.36,6 1912 (ME).
5 mailia 24.29,2i 1913 (ME, ulkor. ME 24.33,4).
10000 m 31.20,8 1912 (ME, amm. ME 30.53,8+).
15000 m 47.18,6 1913.
10 mailia 51.03,4 1913 (ME 50.40,6).
Tunninjuoksu 18548 m 1914 (ME 19021 m).
20000 m 1.07.40 1922 (ME 1.06.42,2).
25000 m 1.25.19,9 1922 (ME, amm. ME 1.24.09,0).
30000 m 1.47.13,4 1922 (ME, amm. ME 1.43.33,0).
Maraton 2.30.36,9* 1920 (ME, amm. ME 2.29.39,2).
110 m aj 19,0 1907 (ME 15,2).
Korkeus 155 1907 (ME 197).
Pituus 550 1907 (ME 761).

(* = arvioitu vähimmäisaika 42,75 km kilpailussa.)

(Mikko Nieminen.)

PÄÄYHTEISTYÖKUMPPANIT